Gnothi seauton eli seitsemän päiväkirjan loukku

Ensin ihan muuta kuin otsikossa luvataan. Koska arvelen, että tämän blogin lukijakunta on suunnilleen sama kuin ruokakirjani "Ruokaa ja rakkautta" omistajakunta (siis perhe ja kaverit), pieni tiedotus teille: sivulla 143 hirvi-luumupadan ohjeessa on virhe. Siinä määrätään hankkimaan 1/2 kiloa hirvenlihaa, kun määrän pitää kymmenelle hengelle olla tietysti 1 1/2 kiloa. Taitossa on ykkönen pudonnut pois. Toinenkin älyttömyys löytyy samasta reseptistä, kun määrätään panemaan pataan 200 g pikkusipuleita, jotka myöhemmässä vaiheessa kuitenkin silputaan. Jos pannaan pikkusipuleita, ne pannaan kokonaisina. Jos sipulit silputaan, on ihan sama ovatko ne pieniä vai isoja.

Pyydän anteeksi virheitä. Niinpä sitä vain on sokea teksteilleen, vaikka tämäkin moneen kertaan luettiin läpi.

Sitten varsinaiseen asiaan. Gnothi seauton - tunne itsesi, luki jumalallisena ilmestyksenä Delfoin temppelin portissa. Tätä neuvoa yritän noudattaa ja sen tueksi kirjoitan päiväkirjaa. En yhtä, vaan peräti seitsemää.

Vakava päiväkirjan kirjoittaminen alkoi noin seitsemän vuotta sitten. Olin silloin jonkinlaisessa elämän taitekohdassa ja päässä vilisi niin paljon kaikenlaista, että tuntui tarpeelliselta merkitä ajatuksia muistiin. Toinen erittäin tärkeä syy oli se, että tarvitsin muistilleni ja kokemuksilleni tukea. Elin ihmissuhteessa, jossa musta muuttui valkoiseksi ja valkoinen mustaksi ja epäilin välillä vahvasti omia silmiäni, korviani ja aivojani. Päiväkirjan avulla aloin saada kovaa maata jalkojeni alle.

Löysin päiväkirjan pitämiseen erittäin hyvän teknisen ratkaisun. Ostin A 5 -kokoisen kirjamallisen kalenterin, jossa on jokaiselle päivälle yksi sivu (Merkki Lediberg, tekonahkakannet, myydään edelleen mm. Akateemisessa). Käytän kalenteria kalenterina, johon merkitsen kaiken tärkeän, ja kun päivät ovat menneet, kirjoitan sivut täyteen päiväkirjaa. Tästä kirjasta on tullut minulle elintärkeä tietokeskus. Sen takaosiin olen liimannut tietokoneella tekemäni osoitetiedostot. Niihin tulee vuoden varrella tietysti muutoksia, jotka merkitsen käsin ja aina vuodenvaihteessa päivitän tiettokonetiedostoon seuraavaa kalenterikirjaa varten. Takaosassa on myös kaikkea mahdollista muuta tietoa: ostoslistat, junien aikataulut, radioasemien taajuudet, liikuntapäiväkirja, printterin mallinumero musteen ostoa varten, luettujen kirjojen ja nähtyjen kulttuuritapahtumien listat, luettavien kirjojen yms listat, juttuideat, jne. jne. Tämä systeemi on niin kätevä, etten ole tullut ottaneeksi käyttöön kännykän kalenteria, enkä kaipaa kommunikaattoria. Ainut epäkätevyys on se, että joudun käyttämään aika isoa käsilaukkua, kun kirja ei mahdu pieneen.

Vaikka kirjoitankin päiväkirjaa varmistin irti, tällainen formaatti, jossa on jokaiselle päivälle täytettävänä A5-kokoinen lehti, johtaa siihen, että enimmäkseen tulee kirjattua päivän tapahtumia eikä kovin syvällisiä aatoksia. Niinpä syvyyskairauksia varten on olemassa piilossa pidettävä päiväkirja, voces intimae. Sen pitäminen on epäsäännöllisempää, saattaa mennä kuukausia, ettei siihen ole mitään asiaa, ja sitten taas joku mieltä myllertävä juttu vaatii sivukaupalla käsittelyä. Yksi tämän kirjan hienous on se, että sen selaaminen taaksepäin auttaa hahmottamaan elämänkaarta.

Noin vuosi sitten haastattelin lehtijuttua varten ystävääni, kirjallisuusterapeutti Eeva Lehtovuorta. Häneltä sain idean avoimeksi perhepäiväkirjaksi. Tuumasta toimeen, hankin heti ison A 4 -kokoisen kierreselkäisen muistikirjan perheelleni joululahjaksi.

Perhepäiväkirja on aina esillä ja siihen saavat kirjoittaa kaikki, sekä oman perheen jäsenet että vieraat. Siihen liimataan valokuvia, joita saadaan digikamerasta printterin kautta tuota pikaa, teatterilippuja, kuitteja ja kortteja, mitä vaan (pitää olla kierreselkäinen, jotta mahtuu tavaraa väliin). Se korvaa myös vieraskirjan. Olen usein nähnyt lievää kiusaantuneisuutta vieraiden silmissä, joiden eteen illan päätteeksi tuodaan juhlallisen näköinen kirja, johon täytyy sitten pusertaa sykähdyttäviä sanoja ruoan erinomaisuudesta ja kodin viihtyisyydestä. Sellaiset latteudet voin itsekin kirjoittaa perhepäiväkirjaan, jos haluan, ja vieraat saavat kirjoittaa mitä haluavat, jos haluavat. Perhepäiväkirjamme ei ole visuaalisesti mitenkään upea, mutta tällä kohdalla haluan pitää kynnyksen matalana. Mieluummin liimataan, laitetaan ja kirjoitetaan vähän suttuisesti kuin ei ollenkaan.

Mieleen muistuu ruukinisäntä Totti Carlanderin - ihanan, ekstaattisen Jumalan hullun - päiväkirjat, joita hän esitteli kerran radio-ohjelmassa ja elämäkertakirjassaankin. Ne paitsi sisälsivät kaiken, mitä Carlander koskaan koki, myös upeita piirroksia, nuotteja ja mitä tahansa. Minä en pääse tähän, mutta jääpä jälkipolville kuitenkin materiaalia.

Sitten on tietysti vielä yöpöydän laatikossa säilytettävä unipäiväkirja, johon merkitsen oudot, mieltä kaihertavat unet. Näen sellaisia tuon tuosta ja haluan päästä perille niiden viesteistä.

Tässä ovat siis neljä paperipäiväkirjaa. Niiden lisäksi on kolme blogia.

Ensimmäinen on viime kesän alussa aloittamani Tämä kesä. Se sai tavallaan alkunsa siitä, että toissakesänä kävin kesäkirjeenvaihtoa erään ystävättäreni kanssa. Aloitimme kesän alussa kun koululaisilla alkoi loma ja jatkoimme määrätietoisesti syksyyn saakka. Tekstiä kertyi varmasti yli 100 arkkia. Se oli kivaa ja lievitti kesäistä yksinäisyyttäni - minä kun vietän pitkän kesän maalla ison lapsilauman ja isovanhempien kanssa mutta vailla vertaisseuraa. Vaikka kirjeprojekti oli kiva, viime kesänä en uskaltanut lupautua niin suureen hupikirjoitushankkeeseen, kun tiedossa oli aikaa ja voimia vievä ammattikirjoitusprojekti. Jostain syystä kun kirjeiden kirjoittaminen vaatii aika lailla ryhtymistä ja rupeamista. Niinpä sitten päädyin blogimuotoon, joka tuntuu keveämmältä. Jokunen blogia luki, kun kommentoikin, ja ainakin se muodosti minulle dokumentin viime kesästä. Ensi kesänä teen saman.

Tämä Sormet savessa, pää pilvissä on kai jonkinlainen pääblogi. Tätä suunnittelin aikoinaan pitkään ja teetin tuollaisen taidevalokuvankin valokuvaajaystävälläni. Tässä kirjoitan mietteitä, joilla on myös yhteiskunnallista ulottuvuutta. Kulttuuri- ja kirjallisuusblogi Mielen ruokaa syntyi siitä, että päiväkirjan kirjallisuus- ja kulttuurisivun reuna alkoi olla ihan täynnä aika irralliseksi jääneitä adjektiiveja. Otin vähän mallia isältäni, joka on iät ja ajat kirjoittanut kirjoista ja teatterista.

Tunnustan, että bloggaaminen on minulle huutelemista avaruuteen tilanteessa, jossa ei ole aikuista kumppania ajatusten jakamiseen. Jos olisi, en ehkä kirjoittaisi. Ilahduttaa kovasti, kun huomaan, että joku lukee. Viime viikolla ilmoittautui yksi lukija - terveisiä sinulle, Tittamari!

Yhteisöllisyyslaboratorio

Upouuden talomme ensimmäisessä kerroksessa on kerhohuone, aika tilavakin. Siinä on iso parveke ja keittiönurkkaus. Jo ennen kuin muutimme taloon, asukkaiden kokouksessa ehdotin, että veisin sinne ylimääräiseksi jääneen pöydän ja viisi tuolia. Aluksi huone oli lukossa, eikä kenelläkään ollut siihen avainta. Nyt sen lukko on sarjoitettu niin, että kaikki pääsevät sinne, mutta siellä ei ole koskaan kukaan eikä siellä tapahdu mitään. Puoli vuotta täällä nyt on asuttu.

Toissa viikolla kuitenkin tapasin yhdessä koulun vanhempainkokouksessa yläkerran Eijan, jolla on lapsi samassa koulussa kuin omat lapseni. Ensiksikin kävi ilmi, että hänen pikkuserkkunsa on ollut naimisissa minun serkkuni kanssa, ja olemme ilmeisesti olleet kauan sitten samoissa häissä. Hän myös muisti isoäitini. Terveisiä Miehikkälään ja Virolahdelle. Kun siinä juttusille ryhdyttiin, hän kertoi olevansa töissä Marttaliitossa ja kun työnantaja pitäisi suotavana, että hän itsekin kuuluisi Martta-yhdistykseen, hän loihe ehdottamaan, että mitäpä jos perustettaisiin ihan oma yhdistys. Kauaakos minua tarvitsi sellaiseen yllyttää. Toinenkin idea hänellä oli: entäpä jos järjestettäisiin talon lapsille pienet joulujuhlat siellä käyttämättömässä kerhohuoneessa. No tietenkin. Istuttiin iltaa seuraavalla viikolla ja suunniteltiin.

Minä panin sitten sähköpostia talon asukkaille, jossa kerroin joulujuhlista. Vihjaisin siinä, että toki olisi tarkoitus, että aikuisetkin tulisivat mukaan glögiä juomaan, vaikkei olisi lapsiakaan, jotta kaikki voitaisiin tutustua toisiimme vähän paremmin. Samalla voitaisiin miettiä, mitä järkevää ja mukavaa käyttöä kerhohuoneelle keksittäisiin.

Tästä lähti liikkeelle hieno lumipalloefekti. Me suomalaiset toisiamme hiljaisuudella kunnioittavat kerrostaloasujat tulimme ulos luukuistamme. Moni ilmoittautui heti mukaan värkkäämään niitä joulujuhlia. Yksi naapuri ehdotti, että mitä jos hankittaisiin sinne kunnon televisio ja DVD-laitteet, jotta voitaisiin pitää yhteisiä elokuvailtoja. Iso sohvakin pitäisi tätä varten olla. Toinen haluaisi rakentaa pienoisrautatietä ja lupasi ottaa mukaan kaikki talon kiinnostuneet lapset (toisin sanoen vaimo ei huoli sitä häkkyrää omaan olohuoneeseen), on ehdoteltu pientä kirjastoa ja aikakauslehtien kierrätyspistettä.

Olen innoissani ja odotan kovasti niitä joulujuhlia. Saapa nähdä mitä kaikkea kivaa keksitään ja kuinka se fiksusti organisoidaan. Tämä kaikki on minulle myös tutkimusta yhteisöelämän ja -toiminnan mahdollisuuksista kerrostalossa ja siten valmistautumista oman yhteisöllisen kerrostalon suunnitteluun ja rakentamiseen. Siitä voit lukea lisää osoitteessa www.hemistan.fi

Lakkasin lakkaamasta

Parvekkeellani on jo muutaman kuukauden ajan leijunut ihana saunan tuoksu, joka lähtee lämpökäsitellystä puusta rakennetusta laudoituksesta. Uuden olohuoneeni harjattu, öljykäsitelty lehtikuusilattia saa vierailijat riisumaan sukkansa, sen päällä kun on ihan pakko saada kävellä paljain jaloin. Nautin näistä lattioista joka päivä valtavasti. Upeita luonnontuotteita, joiden käsittelyyn ei ole käytetty mitään myrkkyjä.

Tähänastinen kokemukseni rakentamisesta ja remontoimisesta on vakuuttanut minut siitä, että kodissa ei oikeastaan ole kohdetta, jonka puupinta pitäisi lakata. Lakka tappaa puun. Lakattu lattia on aluksi hieno ja sitä voisi myös luulla helppohoitoiseksi. Sitä se ei suinkaan ole. Tokihan lattialuuttu luistaa mukavasti kiiltävällä pinnalla, mutta kun siihen ajan oloon tulee naarmuja, ei ole muuta keinoa kuin hioa ja lakata koko lattia. Öljytty tai vahattu puu on yhtä helppo puhdistaa, vaikkei olekaan kiiltävä, mutta jos siihen tulee naarmuja, ne saa hoidettua pois paikallisin toimin ja omatoimisesti. Hyvä keino on laittaa märkä rätti naarmun kohdalle, jolloin kimmoisuutensa säilyttänyt puukudos turpoaa takaisin. Kovalla kulutuksella olevat alueet voi itse öljytä tukevammin uudelleen.

Samasta syystä lakatut huonekalut ovat myös huono idea. Lakka ei mitenkään paranna kalusteiden kestävyyttä. Minulla on muun muassa parisataa vuotta vanhoista kirkon lattialankuista tehty ruokapöytä, jota käsitellään antiikkivahalla. Kestää rajua perhekulutusta oikein hyvin. Olen kokeillut erilaisia vahoja eri pintoihin ja ehdoton suosikkini on mehiläisvahapohjainen aine, josta syntyy silkinhohtoinen pinta ja hurmaava tuoksu. Osmocolorin Top Oil on loistoaine keittiön tasoille.

Tuo parvekkeella oleva lämpökäsitelty, tai kuten perheessäni puhutaan, paistettu puu, on aivan mainiota ainetta. Hyvästi ikuisesti kaikki kauheat painekyllästetyt myrkkypuut! Se tuoksuu todella hyvältä, näyttää kauniilta (sellainen syvä ruskea sävy, joka syveni vielä pellavaöljy-pigmenttikäsittelyllä) ja näyttää kestävän lupauksen mukaisesti kosteitakin oloja (parvekkeellani on kolo, josta sataa sisään). Saamieni tietojen mukaan tämä on savolaisukkojen innovaatio. Hyvä savolaisukot!

Lisää samantapaisia innovaatiota tarvitaan suomalaisen metsäsektorin pelastamiseksi. Nythän on käynyt ilmeiseksi, ettei sillä enää pärjätä, että kaadetaan tukkeja tuuttiin ja toisesta päästä tulee sellumössöä. On siirryttävä jalostetumpiin, monipuolisempiin käyttötapoihin ja tuotteisiin. Pari viikkoa sitten ihastelin Kinahmin rinteillä kasvavia lehtikuusia. Oman parkettini raaka-aine on varmaan yhä peräisin jostain muualta, mutta jospa tulevaisuudessa tällaiset puut saataisiinkin suomalaisista metsistä.

Tämä kaikki edellyttää kulttuurimuutosta. Olen joskus salaa vähän hämmästellyt sitä, miten vähän suomalaiset - Euroopan metsävaltaisimman maan asukkaat - arvostavat puuta juuri rakennus- ja sisustusmateriaalina. Jopa metsän keskellä, metsästä osin toimeentulonsakin saavat ihmiset iskevät kotiensa lattiaan laminaattia ja lastulevy rulettaa. Jos halutaan jotain hienompaa, niin se on sitten tammiparketti - varmasti ulkomaalainen tuote. Kyse ei aina edes ole rahasta - elektroniikkaan ja etelänmatkoihin sitä näyttää riittävän - vaan ihan ilmeisestä kotimaisen puun arvostuksen puutteesta.

Minusta laatu on nimenomaan laadukkaita materiaaleja. Omassa kodissani olen päässyt jonkin verran toteuttamaan tätä ajatusta, mutta en vielä tyydy tähän. Vaikka minulla oli mahdollisuus vaikuttaa upouuden asunnon ratkaisuihin, en tajunnut, mihin kaikkeen olisi pitänyt kiinnittää huomiota. Esimerkiksi asunnon sisäpuoliset ovet ja kaapit ovat standardituotteita ja ihan kamalia. Kaksi jotain vähän elmukelmua paksumpaa muovikappaletta joiden välissä on jotain vaahtoa. Yäk!

Kunhan sen seuraavan talon rakennan, niin olen viisaampi. Olkoon vaikka kuinka yksinkertaista, mutta kunnon materiaaleista, koska ne kestävät aikaa. En halua asua postmodernissa pahvilaatikossa, jossa kaikki näyttää hyvältä, muttei kestä juuri mitään. Suomalainen puu kunniaan! Eikä sitä saa lakalla tappaa!

Telkkari helkkariin

Noin kuukausi sitten pakkasin television digibokseineen pahvilaatikkoon ja panin sen vaatehuoneeni perimmäiseen nurkkaan. Syy siihen, että tein tämän juuri nyt, oli se, että minulle sattui tulemaan televisioluvan maksulappu. Itse en ole katsonut televisiota juuri ollenkaan yli kymmeneen vuoteen eivätkä lapset katso muuta kuin YLE:n lastenohjelmat silloin kun sattuvat olemaan paikalla - muuta en antaisikaan heidän katsoa. Tarkistin netistä, että kaikki lastenohjelmat ovat nähtävissä Yle Areenalla. Kysäisin heidän mielipidettään asiasta eikä kukaan protestoinut. Kukaan ei ole toosaa jälkikätenkään kaivannut.

Minulla ei ole mitään audiovisuaalista kulttuuria vastaan, mutta sen sijaan paljonkin sitä vastaan, että televisio sitoo sekä ajan- että tilankäyttöä ja latistaa perhe-elämää.

Joku minua viisaampi kolumnisti totesi taannoin, että koska ihminen on pehmeälihainen saaliseläin ja saalistaja itsekin, liikkuva kuva on ylivoimainen katseenvangitsija. Kun huoneessa on televisio päällä, se vie suurimman osan ihmisen huomiosta ja täyttää tajunnan. Tämä on siis biologiaa.

Tein äskettäin Kauhajoen ampumatapauksen jälkeen uutistaustajutun, jota varten haastattelin erästä lasten- ja nuortenpsykologia. Hän kiinnitti huomiota siihen, miten paljon ihmiset käyttävät mediaa - enimmäkseen telkkaria - verrattuna siihen, miten paljon perheet oikeasti viettävät aikaa keskenään seurustellen ja tehden yhdessä asioita, jakaen omaa elämäänsä. Tarkistin asian ajankäyttötutkimuksista. Suomalaiset katsovat televisiota yli 2 tuntia 40 minuuttia päivässä ja seurustelevat perheen kanssa keskimäärin 7 minuuttia päivässä. Minusta tämä on järkyttävää. Psykologi kysyi, mielestäni todella aiheellisesti, että kun ihmiset tuijottavat tunnista toiseen television viihdeohjelmia, kenen elämää he silloin elävät? Onko heille viihdeteollisuuden hahmojen tunne-elämä tutumpaa kuin omien perheenjäsentensä? Väitän, että monissa perheissä ja kodeissa ihmiset eivät elä syvästi sydämellään ja sielullaan reaalitodellisuudessa, vaan latkivat haaleaa korviketta ruudusta. Ei ihme, että tunnelma on lattea. Ei ihme, että ihmiset vieraantuvat toisistaan. Ihme sen sijaan, että niin moni valittaa kiirettä - ja silti on aikaa tuijottaa telkkaria hyvinkin iso osa valveillaoloajasta.

Meillä ei tätä ongelmaa ollut, mutta minua harmitti tarpeeksi sekin, että jos sain päivällisen valmiiksi vaikka klo 17.40, lapset eivät halunneet tulla pöytään, kun Pikku Kakkonen oli kesken. Minusta mikään televisio-ohjelma ei voi olla niin tärkeä, että sen takia tarvitsisi ruoan jäähtyä!

Uudessa kodissamme ei oikein ollut televisiolle hyvää paikkaa ja nyt tuo ruma esine katosi kokonaan. Sellaiset olohuoneet, joissa koko kalustus ja sisustus keskittyy television ympärille, ovat ihan kauhean surullisia. Monissa perheissä televisio pajattaa, vaikka kukaan ei sitä varsinaisesti katsoisikaan. Se täyttää hiljaisuuden kevyellä metelillään. Olen ollut kodeissa, joissa televisiota ei suljeta edes vieraiden tai aterioiden ajaksi. Minua ahdistaa sellainen. Kärsin melusaasteesta kauheasti.

Katson, että televisiolaitteesta luopuminen on myös askel tulevaisuuteen. Uskon nimittäin, että ei kulu kuin viisi vuotta, niin koko televisiotarjonta on siirtynyt internetiin. Silloin television katselu vapautuu aika- ja paikkasidonnaisuudesta ja telkkarihärveli lakkaa barbarisoimasta ihmisten olohuoneita. Nyt jo Yle Areenassa on erinomainen tarjonta. Toistaiseksi sieltä saa katsoa kaiken ilmaiseksi, mutta ennen pitkää se menee salasanan taakse. Sitten minä taas kiltisti maksan, mutta paluuta televisiolaitteeseen ei meillä enää ole.

Tämän jeremiadin jälkeen kehunkin sitten Yle Areenassa nähtävää ohjelmaa, johon olen suorastaan jäänyt koukkuun. Se on Yle Teeman Kuoroon! -sarja, jossa seurataan Teemalaulajat -kuoron harjoittelua. Ohjelmaan liittyy aivan loistava nettisivusto. Suosittelen. Sitä minä katselen kerran viikossa illalla myöhään, kun lapset ovat nukkumassa - ajalla, joka ei ole pois perhe-elämältä.

PS: Terveiset maalta. Täällä on kaunista. Kiipesin äsken Kinahmin mäkeen ja nautin maisemasta. Erityisen värinsä myöhäissyksyn maisemaan tuovat täällä lehtikuuset, jotka hehkuvat loistavaa lämmintä keltaista. Sellaiset villalangat kuin löytäisi, siitä tulisi upea villapaita! Metsä antaa mitä haluaa ja milloin haluaa - marjasato jäi heikoksi mutta suppilovahveroita löytyi ja jopa kantarelleja löytyi vielä näin lokakuussa.

Venäläistä postfeminismiä eli avioliitto prostituution muotona

Tämä blogiteksti on pakko kirjoittaa, mutta koska aihe on niin vastenmielinen, se on saanut odottaa turhan kauan. Mutta en voi kirjoittaa muuta ennen kuin saan tämän ulos systeemistäni. Nyt tulee saatanallisia säkeitä, heikkohermoiset jättäkää lukematta.

Joskus elokuun lopulla olin kylässä erään ystävän luona, joka näytti minulle naistenlehti Sarasta (taisi olla elokuun numero) jutun, jossa kerrottiin kuinka venäläiset naiset käyvät kursseja joilla he hankkivat taitoja miljonäärien pyydystämiseen.

Keskeisin taito oli seksikäs pyllistely. Eikä siinä kaikki, kurssille opiskeltiin myös VUM-tekniikoita, siis harjoitettiin "Vaginally used muscles". Jutun pääkuva esitti kurssilaista, joka istui hajareisin pehmoeläimen päällä, pehmoeläimeen (oliko se nimeltään Vasili-tiikeri) oli kiinnitetty miehinen muovielin ja siihen puristusvoimamittalaitteisto, jolla treenaamisen onnistumista saattoi mitata.

Naisten filosofia oli se, että sosialismin aikana on raadettu tarpeeksi, ja siihen, että venäläiset miehet alkaisivat ottaa heidät vakavasti ihmisinä, kumppaneina ja vertaisinaan, menee ainakin sata tai kaksisataa vuotta, joten miksi ei oteta miehistä irti sitä mitä heistä voi saada heti. Eräs rouva oli lähettänyt kurssille 15-vuotiaan tyttärensäkin!

En tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa, ja olin tukehtua kumpaankin. Enemmän kuitenkin itketti. On surkeaa, että elämme maailmassa, jossa niin moni nainen katsoo parhaaksi ottaa käyttöön sisäisen prostituoitunsa, joka Jungin arkkityyppigallerian mukaan jokaisen sisällä toki asuu. Naisten ja miesten keskinäisesetä kumppanuudesta, kunnioituksesta ja kohtaamisesta ei ole tällaisissa suhteissa tietoakaan. Ei myöskään turvallisuudesta - nainen, joka hankkii itselleen miehen VUM-taitojen tai vastaavien ominaisuuksien avulla, saa olla varma, että hänet viimeistään viidenkympin tienoilla vaihdetaan seuraavaan VUM-teknikkoon.

Tietysti voi ajatella, että tämä on uusrikkaiden venäläisten touhua, mutta eipä se yksin sitä ole. Viime keväänä luin ruotsalaisen Katarina Wennstamin kirjan Smuts, jossa kuvattiin hyytävästi se, miten ylemmän keskiluokan fiksukin nainen sulkee määrätietoisesti silmänsä miehen pornoharrastuksilta, koska rakastaa niin palon vaivalla rakennettua sisustuslehden kanteen sopivaa kotiaan. Avioliitto on läpimätä, mitään kohtaamista ei tapahdu, mutta jos ero tulisi, nainen joutuisi kerrostalokolmioon. Ei mitenkään tuulesta temmattu tarina. Moni nainen sietää huonoa tai sisällyksetöntä avioliittoa rahan, yhteiskunnallisen aseman tai muun vastaavan nimissä.

Entäpä nämä Suomeen lähempää tai kauempaa idästä tulevat tuontivaimot? Anteeksi nyt, jos olen kyyninen, mutta en oikein jaksa monenkaan tällaisen avioparin kohdalla uskoa syvään kumppanuuteen, läheisyyteen ja kunnioitukseen. Jos pelimerkit näissä avioliitoissa ovat vähän toiset kuin venäläisissä miljonääripiireissä, niin perusidea on sama: vaihdetaan seksiä ja kotipalveluita elintasoon. Tämä ei ihmisten välisenä vuorovaikutuksena eroa prostituutiosta oikeastaan mitenkään, vaikka päällisin puolin on kunniallista.

Surkeaa, että maailma yhä vain on tällainen. Ja myös hämmentävää. Kotini on roskalehdistä vapaa alue, mutta ennen kuin vien tyttäriäni kampaajalle, täytynee tutkia, millaisia lehtiä siellä on pinossa. En haluaisi joutua selittämään tällaisia asioita heille.

Sisters, God damn it, do it for yourselves!

Kaverini Koizumi ja musiikki, joka pelastaa ihmisen ja maailman

Jouduin aamulla kaiken aamutouhun keskellä höristämään korviani, kun radiossa siteerattiin Seppo Kimasen Turun Sanomiin kirjoittamaa kolumnia, jossa hän kertoi Japanin entisen pääministeri Junichiro Koizumin kirjoittamasta kirjasta "Musiikillisia matkoja". Koizumi tunnustautuu kirjassa suureksi musiikin ystäväksi ja harrastajaksi, samalla tavalla kuin minä, siis kuuntelupuolella. Kimasen mukaan Koizumi puhuu kirjassa vallasta, musiikista ja rakkaudesta. Koizumi oli aikanaan suosittu pääminiseri, häntä on peräti haluttu takaisin nykyisen epäsuositun tilalle. Koizumi kieltäytyi, koska:

"Pääministeri joutuu jatkuvasti taistelemaan monien vihollisten kanssa ja häntä vaivaa alituisesti kaamea ahdistus”, totesi hän.
Kirjassaan hän toteaa, että valta on tyhjää verrattuna rakkauteen. ”Tarvitsee vain tutustua Verdin oopperaan Don Carlos tullakseen vakuuttuneeksi”.

Koizumi on minulle täysin tuntematon suuruus, mutta nämä muutamat sanat saavat minut päättelemään, että hän on ainakin jossain mielessä hengenheimolainen. Syvällä ihmisen sisällä velloo jotakin, jonka kuvaamiseen ei arkikieli kykene, runous kyllä. Koizumi ja minä taidamme kuulua niihin ihmisiin, joiden sisällä vellovan mönjän paras ilmaus löytyy musiikista. Se, että tällaisen kokemuksen voi jollain tavalla jakaa, tai ainakin tietää, että joku jossain kokee samoin, ilahduttaa sydäntä. Rohkenen tulkita, että Koizumi on herkkä ihminen, joka on virka-asemansa ahdistuksissa säilynyt järjissään ainakin osin musiikin voimin.

Viime viikkoina musiikkimedia on käyttänyt parhaita superlatiiveja Suomessa vierailleen Simon Bolivar-nuoriso-orkesterin, sen kapellimestari Gustavo Dudamelin ja Venezuelan musiikkikoulutusjärjestelmän kuvaamiseen. Harmitti, kun en ollut tarpeeksi ajoissa liikkeellä lipunostossa, enkä siten päässyt kuuntelemaan ja näkemään konserttia. Vaikka musiikkia en päässytkään kuuntelemaan, seurasin tarkasti kaikkea, mitä orkesterista ja musiikkiopetusjärjestelmästä kerrottiin. Venezuelassa siis syrjäytymisvaarassa olevat lapset otetaan ilmaiseksi musiikkiopistoon ja annetaan vielä kunnon soittimet lasten käyttöön. Monissakin kehitysmaissa on katujen lapsia pelastettu jalkapallon voimin, mutta että klassinen musiikkikin käy tähän tarkoitukseen ilahduttaa minua. En osaa arvioida jalkapallon kykyä antaa hahmoa ihmisen sisäisyydelle, mutta klassisen musiikin rikas tunneilmaisu, yhteisyyden kokemisen mahdollisuus ja sen sisältämä välttämätön järjestys ihan varmasti auttaa muovaamaan ihmisen sisällä vellovaa jotakin rakentaviin suuntiin. Tämä ilmiö ilahduttaa minua siksikin, että jos olisin itse katulapsi, minua tuskin voitaisiin jalkapallolla pelastaa, siinä määrin tumpelo ja kömpelö olen. Orkesterimusiikin avulla saattaisin ollakin pelastettavissa. Ilmeistä on, että Simon Bolivarilaiset soittavat ilolla ja intohimolla, musiikki ei ole heille ensisijaisesti tarkkaa käsityötä.

Viime viikkoina on myös käynnistynyt opetus omassa Länsi-Helsingin musiikkiopistossamme. Meillä taas kuljetetaan selloa ja viulua ja harjoitellaan, kun muistetaan ja jaksetaan.Neljännen vuoden sello-opiskelijalla alkavat teoriaopinnot ja orkesterikin. Toivon hartaasti, että sielläkin toteutuisi ensisijaisesti ilo, intohimo ja yhteisyyden kokeminen, eikä soitto olisi ainakaan ensisijaisesti tylsää puurtamista.

Itse olen viime aikoina uppoutunut kerta toisensa jälkeen Rachmaninovin 3. pianokonserton syövereihin. Se sisältää aivan ihmeellisiä mielen maisemia, en edes yritä kuvailla, kuunnelkaa itse. Minua kiehtoo tieto, että ennen sen säveltämistä Rachmaninov oli vuosia psykoanalyysissä saadakseen sielunsa kanavat auki. Hän todella taisi saadakin.