Tehdä työtä ja rakastaa

Viime viikot on kohistu hallituksen aikeista nostaa eläkeikää - aikomus, josta hallitus nyt on joutunut perääntymään. Pääministeri menetteli asiassa uskomattoman taitamattomasti, mutta se ei nyt ole minulla päällimmäisenä mielessä.

Minäkin sain useampia kutsuja panna nimeni eläkeiän nostoa vastustavaan adressiin. Jätin sen tekemättä.

Minua nimittäin eniten hämmästytti koko tässä kalabaliikissa se, kuinka kiihkeästi ihmiset reagoivat. Onko työ tosiaan niin ikävää ja kamalaa, että siitä on päästävä mahdollisimman varhain eroon? Ihmisten reaktio vaikutti siltä, että olisi kuin heiltä olisi varastettu jotain. Onko tosiaan niin, että suuren ihmisjoukon mielestä elämä alkaa vasta, kun työelämä loppuu?

Itse olen pitempään onnitellut itseäni siitä, että minulla on työ ja tehtävä, jota kukaan ei ota minulta iän myötä pois. Maksan tietysti itselleni eläkettä, enkä edes kovin pientä. Jonain päivänä on varmaan tosi kiva, että alkaa tulla säännöllistä tuloa ilman että teen mitään, mutta en silti osaa kuvitella, että se olisi syy lopettaa työnteko - jos nimittäin saan olla terveenä. Katson esimerkiksi omaa isääni, joka käsittää eläkkeensä eräänlaiseksi kansalaispalkaksi ja tekee omaehtoista luovaa työtä kaiket päivät ihan varmasti niin kauan kuin suinkin jaksaa. Se auttaa häntä jaksamaan. Ainut iso syy, minkä vuoksi voisin kuvitella työhalujen vähenevän, on, että minulle syntyy iso liuta lapsenlapsia, joiden hoidossa apuani tarvitaan paljon. Elämässä on kaksi tärkeää tehtävää: työ ja rakastaminen.

Miksi työ on niin kamalaa, että ihmiset haluavat siitä äkkiä eroon? Minusta tätä kannattaisi miettiä oikein tosissaan. Ja mitä asialle voisi tehdä? Johtuuko se ikävistä pomoista? Vai johtuuko se siitä, että moni tekee työtä, jolla ei tunnu olevan muuta merkitystä kuin että se tuo leivän pöytään? Tunteeko moni edistävänsä turhake- tai peräti haitaketuotantoa? Palvelevansa vain jonkun muun ahneutta? Jos ongelmana on joku tämän tapainen, niin silloin pitää tehdä isompia ja pienempiä vallankumouksia.

Minusta työ on yksi aikuisen elämän tärkeimpiä asioita. Eihän se aina ja joka päivä ole niin sykähdyttävää tai edes kivaa ja kiinnostavaa, mutta sen merkitys ja palkitsevuus onkin jollain syvemmällä tasolla. Työn kautta ihminen osallistuu maailman muovaamiseen, vaikka kuinka pieneltä osin, mutta kuitenkin. Se on hienoa. Se on tärkeää. Se on iso osa elämän tarkoitusta. Mikä kiire on luopua tästä?

Ymmärrän, että vanhana on tarve levätä ja nauttiakin. Mutta en usko, että päivät pääksytysten Linnanmäellä (siis huvituksissa, harrastuksissa ja matkoilla) on lopulta kivaa. Sitä paitsi ikäihmisten osaamiselle on käyttöä nyt ja tulevaisuudessa.

Avioliitosta, yksinäisyydestä, yhteisöllisyydestä ja vähän facebookistakin

Jokunen kuukausi sitten eräs sinkkuystäväni sairastui, kyse oli tavallista flunssaa ärhäkämmästä tulehdustaudista. Hän vietti yhden vuorokauden sairaalassa, mutta tuli sen jälkeen kotisairaalahoitoon - sairaalassa kun on sekä tylsää että kamalaa. Se tarkoitti käytännössä sitä, että kotona kävi muutaman kerran vuorokaudessa hoitaja tiputtamassa suonensisäistä antibioottia. Ystävä oli aika ventti, hän ei viikkoon noussut juuri vuoteelta ja tarvitsi apua ihan kaikessa, ruoan hankkimisessa ja laittamisessa, peseytymisessä ja siivouksessa. Ja tietysti hän tarvitsi paljon sympatiaa ja huolehtimista.

Me lähimmät ystävät organisoiduimme saman tien hoivaringiksi. Kävimme hänen luonaan viemässä ruokaa, soitimme ja kyselimme vointia, yksi työnsä puolesta tällaisia asioita hallitseva auttoi pesussa, joku toi kasan videoita. Koska potilas asui ihan kaupungin keskustan tuntumassa, hänen luonaan oli helppo piipahtaa työmatkoilla ja muuten kaupungilla asioidessa. Tulimme ja menimme pitkin päivää luontevasti, ilman eri kutsua - aina tietysti tiedustellen, että tarvitsetko jotain, sopiiko tulla. Teimme kaikkea mitä piti, pengoimme kaapeista ruokaa ja vaatteita ja hoidimme kylpyhuoneasioita, kaikkea sellaista mitä ei terveiden kesken tehdä toisen kodissa. Runsaan viikon podettuaan potilas toipui ja laski, että häntä oli ollut hoivaamassa yhteensä kahdeksan henkeä. Hän oli hyvin iloinen ja kiitollinen saamastaan avusta, ystävyydet vain vahvistuivat.

Pohdimme jälkeenpäin, kuinka hän olisi tullut hoidetuksi, jos olisi ollut naimisissa. Hänet olisi varmaan päästetty kotisairaanhoitoon vähintään yhtä mielellään, kun kerran on puoliso kotona. Mutta puolisohan olisi ollut kaiket päivät töissä, koska tällaisia tapauksia varten ei saa vapaata. Koti olisi ollut pariskunnan koti, ja siten jotenkin korkeamman intimiteettisuojan piirissä. Olisimmeko me ystävät osanneet mennä sinne niin helposti? Se olisi voinut tuntua enemmän toisen kotiin tunkeutumiselta. Hyvin todennäköisesti hoivaajia olisi ollut vähemmän, hoivaa ja herkkuja tullut vähemmän ja potilas tuntenut olonsa yksinäisemmäksi.

Aina ei avioliitto tosiaan takaa sitä, että ei tarvitse olla yksin silloin kun ei halua tai kun tarvitsisi apua ja tukea. Siinä voi käydä juuri päinvastoin: avioliitto rakentaa korkeat muurit pariskunnan ympärille, ja muurien sisäpuolella voi olla aika yksinäistä. Onko pakko olla näin?

Toinen päätelmä on se, että ihmisten väliset mutkattomat, luottamukselliset suhteet ja yhteisöllisyys todella kantavat. Miten hienosti ja monella tavalla ne voivatkin kantaa, kun ystävät asuvat saman katon alla yhteisötalossa - kun kuitenkin jokaisella on yksityisyytensä, jota itse hallitsee. Vielä: tämä on perustelu tiiviin kaupunkiasumisen puolesta. Jos ystävä olisi sairastanut jossain Nurmijärven perukoilla, eipä olisi porukkaa niin helposti paikalle ilmaantynyt.

Tämä hoivaavien ystävien piiri rakentui ihan itsestään, korkeassa kuumeessa olleen potilaan ei tarvinnut soitella ja pyydellä apua. Riitti, että hän ilmoitti facebookin kautta, että oli korkeassa kuumeessa. Minulla on arkisin niin kova hyörinä, etten tavallisesti ehdi soitella ystäville mitä kuuluu -puheluita. Mutta tuollaisen ilmoituksen jälkeen sen tein. Niin teki moni muukin. Siitä se lähti.

Olen aikani äimistellyt, että onko tämä facebook lintu vai kala. Olen tällaisten ja muidenkin kokemusten jälkeen tullut siihen tulokseen että se on hyvä lintu. Ei se tietenkään korvaa kasvokkain tapahtuvia ihmissuhteita, mutta ei se ole tarkoituskaan enkä minä jaksa tähän päivittelyyn osallistua. Minulle se on oiva apuväline ihan analogisten ystävyyssuhteiden ylläpitoon tilanteessa, jossa elämässä on niin paljon käytännön haasteita, etten kerta kaikkiaan ehdi arkisin edes jutella tai tekstiviestitellä ihmisten kanssa. Silloin Facebookin pienet viestit ja kuulumiset ovat parempi kuin ei mitään. Sitten on mukava jatkaa kasvokkain, kun tietää vähän, mitä siinä välissä on tapahtunut.

Toki omalla kaverilistallani on myös todella etäisiä ihmisiä ja yksi, jota en mielestäni tunne ollenkaan. Yritin häneltä tiedustella, olemmeko joskus tavanneet, en saanut vastausta. Saa nyt olla siellä, kun vaikuttaa hyvin harmittomalta. Yksi ystävä on näköjään poistunut, mutta ymmärrän syyt.

Kun kirjauduin palveluun, otin omaan rinkiini lähi-ihmiset ja sen jälkeen olen ollut jokseenkin passiivinen ystävien hankinnassa. Olen vastannut muiden pyyntöihin. Vaikuttaa, että joidenkin tavoitteena on hankkia satojen ihmisten piiri, mukaan kaikki, jodien nimi muistuu mieleen. Minä en halua sellaista, koska haluan että oma piirini virtuaalisesti on sama kuin todellisessa elämässä. Voi olla, että hiljaa ja tyylikkäästi poistelen sellaisia, joihin ei ole oikeasti mitään suhdetta.

Muutama todella ilahduttava vanha tuttukin on ottanut yhteyttä, jopa kolmenkymmenen vuoden takaa. Sellaisten kanssa en varmasti olisi muuten päässyt enkä tullut hakeutuneeksi mihinkään kontaktiin.

Facebook on sopivasti kevyt, mutta hyvin käytettynä myös oikeasti hyödyllinen keksintö.