Tehdä työtä ja rakastaa

Viime viikot on kohistu hallituksen aikeista nostaa eläkeikää - aikomus, josta hallitus nyt on joutunut perääntymään. Pääministeri menetteli asiassa uskomattoman taitamattomasti, mutta se ei nyt ole minulla päällimmäisenä mielessä.

Minäkin sain useampia kutsuja panna nimeni eläkeiän nostoa vastustavaan adressiin. Jätin sen tekemättä.

Minua nimittäin eniten hämmästytti koko tässä kalabaliikissa se, kuinka kiihkeästi ihmiset reagoivat. Onko työ tosiaan niin ikävää ja kamalaa, että siitä on päästävä mahdollisimman varhain eroon? Ihmisten reaktio vaikutti siltä, että olisi kuin heiltä olisi varastettu jotain. Onko tosiaan niin, että suuren ihmisjoukon mielestä elämä alkaa vasta, kun työelämä loppuu?

Itse olen pitempään onnitellut itseäni siitä, että minulla on työ ja tehtävä, jota kukaan ei ota minulta iän myötä pois. Maksan tietysti itselleni eläkettä, enkä edes kovin pientä. Jonain päivänä on varmaan tosi kiva, että alkaa tulla säännöllistä tuloa ilman että teen mitään, mutta en silti osaa kuvitella, että se olisi syy lopettaa työnteko - jos nimittäin saan olla terveenä. Katson esimerkiksi omaa isääni, joka käsittää eläkkeensä eräänlaiseksi kansalaispalkaksi ja tekee omaehtoista luovaa työtä kaiket päivät ihan varmasti niin kauan kuin suinkin jaksaa. Se auttaa häntä jaksamaan. Ainut iso syy, minkä vuoksi voisin kuvitella työhalujen vähenevän, on, että minulle syntyy iso liuta lapsenlapsia, joiden hoidossa apuani tarvitaan paljon. Elämässä on kaksi tärkeää tehtävää: työ ja rakastaminen.

Miksi työ on niin kamalaa, että ihmiset haluavat siitä äkkiä eroon? Minusta tätä kannattaisi miettiä oikein tosissaan. Ja mitä asialle voisi tehdä? Johtuuko se ikävistä pomoista? Vai johtuuko se siitä, että moni tekee työtä, jolla ei tunnu olevan muuta merkitystä kuin että se tuo leivän pöytään? Tunteeko moni edistävänsä turhake- tai peräti haitaketuotantoa? Palvelevansa vain jonkun muun ahneutta? Jos ongelmana on joku tämän tapainen, niin silloin pitää tehdä isompia ja pienempiä vallankumouksia.

Minusta työ on yksi aikuisen elämän tärkeimpiä asioita. Eihän se aina ja joka päivä ole niin sykähdyttävää tai edes kivaa ja kiinnostavaa, mutta sen merkitys ja palkitsevuus onkin jollain syvemmällä tasolla. Työn kautta ihminen osallistuu maailman muovaamiseen, vaikka kuinka pieneltä osin, mutta kuitenkin. Se on hienoa. Se on tärkeää. Se on iso osa elämän tarkoitusta. Mikä kiire on luopua tästä?

Ymmärrän, että vanhana on tarve levätä ja nauttiakin. Mutta en usko, että päivät pääksytysten Linnanmäellä (siis huvituksissa, harrastuksissa ja matkoilla) on lopulta kivaa. Sitä paitsi ikäihmisten osaamiselle on käyttöä nyt ja tulevaisuudessa.