Telkkari helkkariin

Noin kuukausi sitten pakkasin television digibokseineen pahvilaatikkoon ja panin sen vaatehuoneeni perimmäiseen nurkkaan. Syy siihen, että tein tämän juuri nyt, oli se, että minulle sattui tulemaan televisioluvan maksulappu. Itse en ole katsonut televisiota juuri ollenkaan yli kymmeneen vuoteen eivätkä lapset katso muuta kuin YLE:n lastenohjelmat silloin kun sattuvat olemaan paikalla - muuta en antaisikaan heidän katsoa. Tarkistin netistä, että kaikki lastenohjelmat ovat nähtävissä Yle Areenalla. Kysäisin heidän mielipidettään asiasta eikä kukaan protestoinut. Kukaan ei ole toosaa jälkikätenkään kaivannut.

Minulla ei ole mitään audiovisuaalista kulttuuria vastaan, mutta sen sijaan paljonkin sitä vastaan, että televisio sitoo sekä ajan- että tilankäyttöä ja latistaa perhe-elämää.

Joku minua viisaampi kolumnisti totesi taannoin, että koska ihminen on pehmeälihainen saaliseläin ja saalistaja itsekin, liikkuva kuva on ylivoimainen katseenvangitsija. Kun huoneessa on televisio päällä, se vie suurimman osan ihmisen huomiosta ja täyttää tajunnan. Tämä on siis biologiaa.

Tein äskettäin Kauhajoen ampumatapauksen jälkeen uutistaustajutun, jota varten haastattelin erästä lasten- ja nuortenpsykologia. Hän kiinnitti huomiota siihen, miten paljon ihmiset käyttävät mediaa - enimmäkseen telkkaria - verrattuna siihen, miten paljon perheet oikeasti viettävät aikaa keskenään seurustellen ja tehden yhdessä asioita, jakaen omaa elämäänsä. Tarkistin asian ajankäyttötutkimuksista. Suomalaiset katsovat televisiota yli 2 tuntia 40 minuuttia päivässä ja seurustelevat perheen kanssa keskimäärin 7 minuuttia päivässä. Minusta tämä on järkyttävää. Psykologi kysyi, mielestäni todella aiheellisesti, että kun ihmiset tuijottavat tunnista toiseen television viihdeohjelmia, kenen elämää he silloin elävät? Onko heille viihdeteollisuuden hahmojen tunne-elämä tutumpaa kuin omien perheenjäsentensä? Väitän, että monissa perheissä ja kodeissa ihmiset eivät elä syvästi sydämellään ja sielullaan reaalitodellisuudessa, vaan latkivat haaleaa korviketta ruudusta. Ei ihme, että tunnelma on lattea. Ei ihme, että ihmiset vieraantuvat toisistaan. Ihme sen sijaan, että niin moni valittaa kiirettä - ja silti on aikaa tuijottaa telkkaria hyvinkin iso osa valveillaoloajasta.

Meillä ei tätä ongelmaa ollut, mutta minua harmitti tarpeeksi sekin, että jos sain päivällisen valmiiksi vaikka klo 17.40, lapset eivät halunneet tulla pöytään, kun Pikku Kakkonen oli kesken. Minusta mikään televisio-ohjelma ei voi olla niin tärkeä, että sen takia tarvitsisi ruoan jäähtyä!

Uudessa kodissamme ei oikein ollut televisiolle hyvää paikkaa ja nyt tuo ruma esine katosi kokonaan. Sellaiset olohuoneet, joissa koko kalustus ja sisustus keskittyy television ympärille, ovat ihan kauhean surullisia. Monissa perheissä televisio pajattaa, vaikka kukaan ei sitä varsinaisesti katsoisikaan. Se täyttää hiljaisuuden kevyellä metelillään. Olen ollut kodeissa, joissa televisiota ei suljeta edes vieraiden tai aterioiden ajaksi. Minua ahdistaa sellainen. Kärsin melusaasteesta kauheasti.

Katson, että televisiolaitteesta luopuminen on myös askel tulevaisuuteen. Uskon nimittäin, että ei kulu kuin viisi vuotta, niin koko televisiotarjonta on siirtynyt internetiin. Silloin television katselu vapautuu aika- ja paikkasidonnaisuudesta ja telkkarihärveli lakkaa barbarisoimasta ihmisten olohuoneita. Nyt jo Yle Areenassa on erinomainen tarjonta. Toistaiseksi sieltä saa katsoa kaiken ilmaiseksi, mutta ennen pitkää se menee salasanan taakse. Sitten minä taas kiltisti maksan, mutta paluuta televisiolaitteeseen ei meillä enää ole.

Tämän jeremiadin jälkeen kehunkin sitten Yle Areenassa nähtävää ohjelmaa, johon olen suorastaan jäänyt koukkuun. Se on Yle Teeman Kuoroon! -sarja, jossa seurataan Teemalaulajat -kuoron harjoittelua. Ohjelmaan liittyy aivan loistava nettisivusto. Suosittelen. Sitä minä katselen kerran viikossa illalla myöhään, kun lapset ovat nukkumassa - ajalla, joka ei ole pois perhe-elämältä.

PS: Terveiset maalta. Täällä on kaunista. Kiipesin äsken Kinahmin mäkeen ja nautin maisemasta. Erityisen värinsä myöhäissyksyn maisemaan tuovat täällä lehtikuuset, jotka hehkuvat loistavaa lämmintä keltaista. Sellaiset villalangat kuin löytäisi, siitä tulisi upea villapaita! Metsä antaa mitä haluaa ja milloin haluaa - marjasato jäi heikoksi mutta suppilovahveroita löytyi ja jopa kantarelleja löytyi vielä näin lokakuussa.

Venäläistä postfeminismiä eli avioliitto prostituution muotona

Tämä blogiteksti on pakko kirjoittaa, mutta koska aihe on niin vastenmielinen, se on saanut odottaa turhan kauan. Mutta en voi kirjoittaa muuta ennen kuin saan tämän ulos systeemistäni. Nyt tulee saatanallisia säkeitä, heikkohermoiset jättäkää lukematta.

Joskus elokuun lopulla olin kylässä erään ystävän luona, joka näytti minulle naistenlehti Sarasta (taisi olla elokuun numero) jutun, jossa kerrottiin kuinka venäläiset naiset käyvät kursseja joilla he hankkivat taitoja miljonäärien pyydystämiseen.

Keskeisin taito oli seksikäs pyllistely. Eikä siinä kaikki, kurssille opiskeltiin myös VUM-tekniikoita, siis harjoitettiin "Vaginally used muscles". Jutun pääkuva esitti kurssilaista, joka istui hajareisin pehmoeläimen päällä, pehmoeläimeen (oliko se nimeltään Vasili-tiikeri) oli kiinnitetty miehinen muovielin ja siihen puristusvoimamittalaitteisto, jolla treenaamisen onnistumista saattoi mitata.

Naisten filosofia oli se, että sosialismin aikana on raadettu tarpeeksi, ja siihen, että venäläiset miehet alkaisivat ottaa heidät vakavasti ihmisinä, kumppaneina ja vertaisinaan, menee ainakin sata tai kaksisataa vuotta, joten miksi ei oteta miehistä irti sitä mitä heistä voi saada heti. Eräs rouva oli lähettänyt kurssille 15-vuotiaan tyttärensäkin!

En tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa, ja olin tukehtua kumpaankin. Enemmän kuitenkin itketti. On surkeaa, että elämme maailmassa, jossa niin moni nainen katsoo parhaaksi ottaa käyttöön sisäisen prostituoitunsa, joka Jungin arkkityyppigallerian mukaan jokaisen sisällä toki asuu. Naisten ja miesten keskinäisesetä kumppanuudesta, kunnioituksesta ja kohtaamisesta ei ole tällaisissa suhteissa tietoakaan. Ei myöskään turvallisuudesta - nainen, joka hankkii itselleen miehen VUM-taitojen tai vastaavien ominaisuuksien avulla, saa olla varma, että hänet viimeistään viidenkympin tienoilla vaihdetaan seuraavaan VUM-teknikkoon.

Tietysti voi ajatella, että tämä on uusrikkaiden venäläisten touhua, mutta eipä se yksin sitä ole. Viime keväänä luin ruotsalaisen Katarina Wennstamin kirjan Smuts, jossa kuvattiin hyytävästi se, miten ylemmän keskiluokan fiksukin nainen sulkee määrätietoisesti silmänsä miehen pornoharrastuksilta, koska rakastaa niin palon vaivalla rakennettua sisustuslehden kanteen sopivaa kotiaan. Avioliitto on läpimätä, mitään kohtaamista ei tapahdu, mutta jos ero tulisi, nainen joutuisi kerrostalokolmioon. Ei mitenkään tuulesta temmattu tarina. Moni nainen sietää huonoa tai sisällyksetöntä avioliittoa rahan, yhteiskunnallisen aseman tai muun vastaavan nimissä.

Entäpä nämä Suomeen lähempää tai kauempaa idästä tulevat tuontivaimot? Anteeksi nyt, jos olen kyyninen, mutta en oikein jaksa monenkaan tällaisen avioparin kohdalla uskoa syvään kumppanuuteen, läheisyyteen ja kunnioitukseen. Jos pelimerkit näissä avioliitoissa ovat vähän toiset kuin venäläisissä miljonääripiireissä, niin perusidea on sama: vaihdetaan seksiä ja kotipalveluita elintasoon. Tämä ei ihmisten välisenä vuorovaikutuksena eroa prostituutiosta oikeastaan mitenkään, vaikka päällisin puolin on kunniallista.

Surkeaa, että maailma yhä vain on tällainen. Ja myös hämmentävää. Kotini on roskalehdistä vapaa alue, mutta ennen kuin vien tyttäriäni kampaajalle, täytynee tutkia, millaisia lehtiä siellä on pinossa. En haluaisi joutua selittämään tällaisia asioita heille.

Sisters, God damn it, do it for yourselves!