Avioliitosta, yksinäisyydestä, yhteisöllisyydestä ja vähän facebookistakin

Jokunen kuukausi sitten eräs sinkkuystäväni sairastui, kyse oli tavallista flunssaa ärhäkämmästä tulehdustaudista. Hän vietti yhden vuorokauden sairaalassa, mutta tuli sen jälkeen kotisairaalahoitoon - sairaalassa kun on sekä tylsää että kamalaa. Se tarkoitti käytännössä sitä, että kotona kävi muutaman kerran vuorokaudessa hoitaja tiputtamassa suonensisäistä antibioottia. Ystävä oli aika ventti, hän ei viikkoon noussut juuri vuoteelta ja tarvitsi apua ihan kaikessa, ruoan hankkimisessa ja laittamisessa, peseytymisessä ja siivouksessa. Ja tietysti hän tarvitsi paljon sympatiaa ja huolehtimista.

Me lähimmät ystävät organisoiduimme saman tien hoivaringiksi. Kävimme hänen luonaan viemässä ruokaa, soitimme ja kyselimme vointia, yksi työnsä puolesta tällaisia asioita hallitseva auttoi pesussa, joku toi kasan videoita. Koska potilas asui ihan kaupungin keskustan tuntumassa, hänen luonaan oli helppo piipahtaa työmatkoilla ja muuten kaupungilla asioidessa. Tulimme ja menimme pitkin päivää luontevasti, ilman eri kutsua - aina tietysti tiedustellen, että tarvitsetko jotain, sopiiko tulla. Teimme kaikkea mitä piti, pengoimme kaapeista ruokaa ja vaatteita ja hoidimme kylpyhuoneasioita, kaikkea sellaista mitä ei terveiden kesken tehdä toisen kodissa. Runsaan viikon podettuaan potilas toipui ja laski, että häntä oli ollut hoivaamassa yhteensä kahdeksan henkeä. Hän oli hyvin iloinen ja kiitollinen saamastaan avusta, ystävyydet vain vahvistuivat.

Pohdimme jälkeenpäin, kuinka hän olisi tullut hoidetuksi, jos olisi ollut naimisissa. Hänet olisi varmaan päästetty kotisairaanhoitoon vähintään yhtä mielellään, kun kerran on puoliso kotona. Mutta puolisohan olisi ollut kaiket päivät töissä, koska tällaisia tapauksia varten ei saa vapaata. Koti olisi ollut pariskunnan koti, ja siten jotenkin korkeamman intimiteettisuojan piirissä. Olisimmeko me ystävät osanneet mennä sinne niin helposti? Se olisi voinut tuntua enemmän toisen kotiin tunkeutumiselta. Hyvin todennäköisesti hoivaajia olisi ollut vähemmän, hoivaa ja herkkuja tullut vähemmän ja potilas tuntenut olonsa yksinäisemmäksi.

Aina ei avioliitto tosiaan takaa sitä, että ei tarvitse olla yksin silloin kun ei halua tai kun tarvitsisi apua ja tukea. Siinä voi käydä juuri päinvastoin: avioliitto rakentaa korkeat muurit pariskunnan ympärille, ja muurien sisäpuolella voi olla aika yksinäistä. Onko pakko olla näin?

Toinen päätelmä on se, että ihmisten väliset mutkattomat, luottamukselliset suhteet ja yhteisöllisyys todella kantavat. Miten hienosti ja monella tavalla ne voivatkin kantaa, kun ystävät asuvat saman katon alla yhteisötalossa - kun kuitenkin jokaisella on yksityisyytensä, jota itse hallitsee. Vielä: tämä on perustelu tiiviin kaupunkiasumisen puolesta. Jos ystävä olisi sairastanut jossain Nurmijärven perukoilla, eipä olisi porukkaa niin helposti paikalle ilmaantynyt.

Tämä hoivaavien ystävien piiri rakentui ihan itsestään, korkeassa kuumeessa olleen potilaan ei tarvinnut soitella ja pyydellä apua. Riitti, että hän ilmoitti facebookin kautta, että oli korkeassa kuumeessa. Minulla on arkisin niin kova hyörinä, etten tavallisesti ehdi soitella ystäville mitä kuuluu -puheluita. Mutta tuollaisen ilmoituksen jälkeen sen tein. Niin teki moni muukin. Siitä se lähti.

Olen aikani äimistellyt, että onko tämä facebook lintu vai kala. Olen tällaisten ja muidenkin kokemusten jälkeen tullut siihen tulokseen että se on hyvä lintu. Ei se tietenkään korvaa kasvokkain tapahtuvia ihmissuhteita, mutta ei se ole tarkoituskaan enkä minä jaksa tähän päivittelyyn osallistua. Minulle se on oiva apuväline ihan analogisten ystävyyssuhteiden ylläpitoon tilanteessa, jossa elämässä on niin paljon käytännön haasteita, etten kerta kaikkiaan ehdi arkisin edes jutella tai tekstiviestitellä ihmisten kanssa. Silloin Facebookin pienet viestit ja kuulumiset ovat parempi kuin ei mitään. Sitten on mukava jatkaa kasvokkain, kun tietää vähän, mitä siinä välissä on tapahtunut.

Toki omalla kaverilistallani on myös todella etäisiä ihmisiä ja yksi, jota en mielestäni tunne ollenkaan. Yritin häneltä tiedustella, olemmeko joskus tavanneet, en saanut vastausta. Saa nyt olla siellä, kun vaikuttaa hyvin harmittomalta. Yksi ystävä on näköjään poistunut, mutta ymmärrän syyt.

Kun kirjauduin palveluun, otin omaan rinkiini lähi-ihmiset ja sen jälkeen olen ollut jokseenkin passiivinen ystävien hankinnassa. Olen vastannut muiden pyyntöihin. Vaikuttaa, että joidenkin tavoitteena on hankkia satojen ihmisten piiri, mukaan kaikki, jodien nimi muistuu mieleen. Minä en halua sellaista, koska haluan että oma piirini virtuaalisesti on sama kuin todellisessa elämässä. Voi olla, että hiljaa ja tyylikkäästi poistelen sellaisia, joihin ei ole oikeasti mitään suhdetta.

Muutama todella ilahduttava vanha tuttukin on ottanut yhteyttä, jopa kolmenkymmenen vuoden takaa. Sellaisten kanssa en varmasti olisi muuten päässyt enkä tullut hakeutuneeksi mihinkään kontaktiin.

Facebook on sopivasti kevyt, mutta hyvin käytettynä myös oikeasti hyödyllinen keksintö.

Venäläistä postfeminismiä eli avioliitto prostituution muotona

Tämä blogiteksti on pakko kirjoittaa, mutta koska aihe on niin vastenmielinen, se on saanut odottaa turhan kauan. Mutta en voi kirjoittaa muuta ennen kuin saan tämän ulos systeemistäni. Nyt tulee saatanallisia säkeitä, heikkohermoiset jättäkää lukematta.

Joskus elokuun lopulla olin kylässä erään ystävän luona, joka näytti minulle naistenlehti Sarasta (taisi olla elokuun numero) jutun, jossa kerrottiin kuinka venäläiset naiset käyvät kursseja joilla he hankkivat taitoja miljonäärien pyydystämiseen.

Keskeisin taito oli seksikäs pyllistely. Eikä siinä kaikki, kurssille opiskeltiin myös VUM-tekniikoita, siis harjoitettiin "Vaginally used muscles". Jutun pääkuva esitti kurssilaista, joka istui hajareisin pehmoeläimen päällä, pehmoeläimeen (oliko se nimeltään Vasili-tiikeri) oli kiinnitetty miehinen muovielin ja siihen puristusvoimamittalaitteisto, jolla treenaamisen onnistumista saattoi mitata.

Naisten filosofia oli se, että sosialismin aikana on raadettu tarpeeksi, ja siihen, että venäläiset miehet alkaisivat ottaa heidät vakavasti ihmisinä, kumppaneina ja vertaisinaan, menee ainakin sata tai kaksisataa vuotta, joten miksi ei oteta miehistä irti sitä mitä heistä voi saada heti. Eräs rouva oli lähettänyt kurssille 15-vuotiaan tyttärensäkin!

En tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa, ja olin tukehtua kumpaankin. Enemmän kuitenkin itketti. On surkeaa, että elämme maailmassa, jossa niin moni nainen katsoo parhaaksi ottaa käyttöön sisäisen prostituoitunsa, joka Jungin arkkityyppigallerian mukaan jokaisen sisällä toki asuu. Naisten ja miesten keskinäisesetä kumppanuudesta, kunnioituksesta ja kohtaamisesta ei ole tällaisissa suhteissa tietoakaan. Ei myöskään turvallisuudesta - nainen, joka hankkii itselleen miehen VUM-taitojen tai vastaavien ominaisuuksien avulla, saa olla varma, että hänet viimeistään viidenkympin tienoilla vaihdetaan seuraavaan VUM-teknikkoon.

Tietysti voi ajatella, että tämä on uusrikkaiden venäläisten touhua, mutta eipä se yksin sitä ole. Viime keväänä luin ruotsalaisen Katarina Wennstamin kirjan Smuts, jossa kuvattiin hyytävästi se, miten ylemmän keskiluokan fiksukin nainen sulkee määrätietoisesti silmänsä miehen pornoharrastuksilta, koska rakastaa niin palon vaivalla rakennettua sisustuslehden kanteen sopivaa kotiaan. Avioliitto on läpimätä, mitään kohtaamista ei tapahdu, mutta jos ero tulisi, nainen joutuisi kerrostalokolmioon. Ei mitenkään tuulesta temmattu tarina. Moni nainen sietää huonoa tai sisällyksetöntä avioliittoa rahan, yhteiskunnallisen aseman tai muun vastaavan nimissä.

Entäpä nämä Suomeen lähempää tai kauempaa idästä tulevat tuontivaimot? Anteeksi nyt, jos olen kyyninen, mutta en oikein jaksa monenkaan tällaisen avioparin kohdalla uskoa syvään kumppanuuteen, läheisyyteen ja kunnioitukseen. Jos pelimerkit näissä avioliitoissa ovat vähän toiset kuin venäläisissä miljonääripiireissä, niin perusidea on sama: vaihdetaan seksiä ja kotipalveluita elintasoon. Tämä ei ihmisten välisenä vuorovaikutuksena eroa prostituutiosta oikeastaan mitenkään, vaikka päällisin puolin on kunniallista.

Surkeaa, että maailma yhä vain on tällainen. Ja myös hämmentävää. Kotini on roskalehdistä vapaa alue, mutta ennen kuin vien tyttäriäni kampaajalle, täytynee tutkia, millaisia lehtiä siellä on pinossa. En haluaisi joutua selittämään tällaisia asioita heille.

Sisters, God damn it, do it for yourselves!