Avioliitosta, yksinäisyydestä, yhteisöllisyydestä ja vähän facebookistakin

Jokunen kuukausi sitten eräs sinkkuystäväni sairastui, kyse oli tavallista flunssaa ärhäkämmästä tulehdustaudista. Hän vietti yhden vuorokauden sairaalassa, mutta tuli sen jälkeen kotisairaalahoitoon - sairaalassa kun on sekä tylsää että kamalaa. Se tarkoitti käytännössä sitä, että kotona kävi muutaman kerran vuorokaudessa hoitaja tiputtamassa suonensisäistä antibioottia. Ystävä oli aika ventti, hän ei viikkoon noussut juuri vuoteelta ja tarvitsi apua ihan kaikessa, ruoan hankkimisessa ja laittamisessa, peseytymisessä ja siivouksessa. Ja tietysti hän tarvitsi paljon sympatiaa ja huolehtimista.

Me lähimmät ystävät organisoiduimme saman tien hoivaringiksi. Kävimme hänen luonaan viemässä ruokaa, soitimme ja kyselimme vointia, yksi työnsä puolesta tällaisia asioita hallitseva auttoi pesussa, joku toi kasan videoita. Koska potilas asui ihan kaupungin keskustan tuntumassa, hänen luonaan oli helppo piipahtaa työmatkoilla ja muuten kaupungilla asioidessa. Tulimme ja menimme pitkin päivää luontevasti, ilman eri kutsua - aina tietysti tiedustellen, että tarvitsetko jotain, sopiiko tulla. Teimme kaikkea mitä piti, pengoimme kaapeista ruokaa ja vaatteita ja hoidimme kylpyhuoneasioita, kaikkea sellaista mitä ei terveiden kesken tehdä toisen kodissa. Runsaan viikon podettuaan potilas toipui ja laski, että häntä oli ollut hoivaamassa yhteensä kahdeksan henkeä. Hän oli hyvin iloinen ja kiitollinen saamastaan avusta, ystävyydet vain vahvistuivat.

Pohdimme jälkeenpäin, kuinka hän olisi tullut hoidetuksi, jos olisi ollut naimisissa. Hänet olisi varmaan päästetty kotisairaanhoitoon vähintään yhtä mielellään, kun kerran on puoliso kotona. Mutta puolisohan olisi ollut kaiket päivät töissä, koska tällaisia tapauksia varten ei saa vapaata. Koti olisi ollut pariskunnan koti, ja siten jotenkin korkeamman intimiteettisuojan piirissä. Olisimmeko me ystävät osanneet mennä sinne niin helposti? Se olisi voinut tuntua enemmän toisen kotiin tunkeutumiselta. Hyvin todennäköisesti hoivaajia olisi ollut vähemmän, hoivaa ja herkkuja tullut vähemmän ja potilas tuntenut olonsa yksinäisemmäksi.

Aina ei avioliitto tosiaan takaa sitä, että ei tarvitse olla yksin silloin kun ei halua tai kun tarvitsisi apua ja tukea. Siinä voi käydä juuri päinvastoin: avioliitto rakentaa korkeat muurit pariskunnan ympärille, ja muurien sisäpuolella voi olla aika yksinäistä. Onko pakko olla näin?

Toinen päätelmä on se, että ihmisten väliset mutkattomat, luottamukselliset suhteet ja yhteisöllisyys todella kantavat. Miten hienosti ja monella tavalla ne voivatkin kantaa, kun ystävät asuvat saman katon alla yhteisötalossa - kun kuitenkin jokaisella on yksityisyytensä, jota itse hallitsee. Vielä: tämä on perustelu tiiviin kaupunkiasumisen puolesta. Jos ystävä olisi sairastanut jossain Nurmijärven perukoilla, eipä olisi porukkaa niin helposti paikalle ilmaantynyt.

Tämä hoivaavien ystävien piiri rakentui ihan itsestään, korkeassa kuumeessa olleen potilaan ei tarvinnut soitella ja pyydellä apua. Riitti, että hän ilmoitti facebookin kautta, että oli korkeassa kuumeessa. Minulla on arkisin niin kova hyörinä, etten tavallisesti ehdi soitella ystäville mitä kuuluu -puheluita. Mutta tuollaisen ilmoituksen jälkeen sen tein. Niin teki moni muukin. Siitä se lähti.

Olen aikani äimistellyt, että onko tämä facebook lintu vai kala. Olen tällaisten ja muidenkin kokemusten jälkeen tullut siihen tulokseen että se on hyvä lintu. Ei se tietenkään korvaa kasvokkain tapahtuvia ihmissuhteita, mutta ei se ole tarkoituskaan enkä minä jaksa tähän päivittelyyn osallistua. Minulle se on oiva apuväline ihan analogisten ystävyyssuhteiden ylläpitoon tilanteessa, jossa elämässä on niin paljon käytännön haasteita, etten kerta kaikkiaan ehdi arkisin edes jutella tai tekstiviestitellä ihmisten kanssa. Silloin Facebookin pienet viestit ja kuulumiset ovat parempi kuin ei mitään. Sitten on mukava jatkaa kasvokkain, kun tietää vähän, mitä siinä välissä on tapahtunut.

Toki omalla kaverilistallani on myös todella etäisiä ihmisiä ja yksi, jota en mielestäni tunne ollenkaan. Yritin häneltä tiedustella, olemmeko joskus tavanneet, en saanut vastausta. Saa nyt olla siellä, kun vaikuttaa hyvin harmittomalta. Yksi ystävä on näköjään poistunut, mutta ymmärrän syyt.

Kun kirjauduin palveluun, otin omaan rinkiini lähi-ihmiset ja sen jälkeen olen ollut jokseenkin passiivinen ystävien hankinnassa. Olen vastannut muiden pyyntöihin. Vaikuttaa, että joidenkin tavoitteena on hankkia satojen ihmisten piiri, mukaan kaikki, jodien nimi muistuu mieleen. Minä en halua sellaista, koska haluan että oma piirini virtuaalisesti on sama kuin todellisessa elämässä. Voi olla, että hiljaa ja tyylikkäästi poistelen sellaisia, joihin ei ole oikeasti mitään suhdetta.

Muutama todella ilahduttava vanha tuttukin on ottanut yhteyttä, jopa kolmenkymmenen vuoden takaa. Sellaisten kanssa en varmasti olisi muuten päässyt enkä tullut hakeutuneeksi mihinkään kontaktiin.

Facebook on sopivasti kevyt, mutta hyvin käytettynä myös oikeasti hyödyllinen keksintö.

Yhteisöllisyyslaboratorio

Upouuden talomme ensimmäisessä kerroksessa on kerhohuone, aika tilavakin. Siinä on iso parveke ja keittiönurkkaus. Jo ennen kuin muutimme taloon, asukkaiden kokouksessa ehdotin, että veisin sinne ylimääräiseksi jääneen pöydän ja viisi tuolia. Aluksi huone oli lukossa, eikä kenelläkään ollut siihen avainta. Nyt sen lukko on sarjoitettu niin, että kaikki pääsevät sinne, mutta siellä ei ole koskaan kukaan eikä siellä tapahdu mitään. Puoli vuotta täällä nyt on asuttu.

Toissa viikolla kuitenkin tapasin yhdessä koulun vanhempainkokouksessa yläkerran Eijan, jolla on lapsi samassa koulussa kuin omat lapseni. Ensiksikin kävi ilmi, että hänen pikkuserkkunsa on ollut naimisissa minun serkkuni kanssa, ja olemme ilmeisesti olleet kauan sitten samoissa häissä. Hän myös muisti isoäitini. Terveisiä Miehikkälään ja Virolahdelle. Kun siinä juttusille ryhdyttiin, hän kertoi olevansa töissä Marttaliitossa ja kun työnantaja pitäisi suotavana, että hän itsekin kuuluisi Martta-yhdistykseen, hän loihe ehdottamaan, että mitäpä jos perustettaisiin ihan oma yhdistys. Kauaakos minua tarvitsi sellaiseen yllyttää. Toinenkin idea hänellä oli: entäpä jos järjestettäisiin talon lapsille pienet joulujuhlat siellä käyttämättömässä kerhohuoneessa. No tietenkin. Istuttiin iltaa seuraavalla viikolla ja suunniteltiin.

Minä panin sitten sähköpostia talon asukkaille, jossa kerroin joulujuhlista. Vihjaisin siinä, että toki olisi tarkoitus, että aikuisetkin tulisivat mukaan glögiä juomaan, vaikkei olisi lapsiakaan, jotta kaikki voitaisiin tutustua toisiimme vähän paremmin. Samalla voitaisiin miettiä, mitä järkevää ja mukavaa käyttöä kerhohuoneelle keksittäisiin.

Tästä lähti liikkeelle hieno lumipalloefekti. Me suomalaiset toisiamme hiljaisuudella kunnioittavat kerrostaloasujat tulimme ulos luukuistamme. Moni ilmoittautui heti mukaan värkkäämään niitä joulujuhlia. Yksi naapuri ehdotti, että mitä jos hankittaisiin sinne kunnon televisio ja DVD-laitteet, jotta voitaisiin pitää yhteisiä elokuvailtoja. Iso sohvakin pitäisi tätä varten olla. Toinen haluaisi rakentaa pienoisrautatietä ja lupasi ottaa mukaan kaikki talon kiinnostuneet lapset (toisin sanoen vaimo ei huoli sitä häkkyrää omaan olohuoneeseen), on ehdoteltu pientä kirjastoa ja aikakauslehtien kierrätyspistettä.

Olen innoissani ja odotan kovasti niitä joulujuhlia. Saapa nähdä mitä kaikkea kivaa keksitään ja kuinka se fiksusti organisoidaan. Tämä kaikki on minulle myös tutkimusta yhteisöelämän ja -toiminnan mahdollisuuksista kerrostalossa ja siten valmistautumista oman yhteisöllisen kerrostalon suunnitteluun ja rakentamiseen. Siitä voit lukea lisää osoitteessa www.hemistan.fi