sunnuntai 19. lokakuuta 2008

Telkkari helkkariin

Noin kuukausi sitten pakkasin television digibokseineen pahvilaatikkoon ja panin sen vaatehuoneeni perimmäiseen nurkkaan. Syy siihen, että tein tämän juuri nyt, oli se, että minulle sattui tulemaan televisioluvan maksulappu. Itse en ole katsonut televisiota juuri ollenkaan yli kymmeneen vuoteen eivätkä lapset katso muuta kuin YLE:n lastenohjelmat silloin kun sattuvat olemaan paikalla - muuta en antaisikaan heidän katsoa. Tarkistin netistä, että kaikki lastenohjelmat ovat nähtävissä Yle Areenalla. Kysäisin heidän mielipidettään asiasta eikä kukaan protestoinut. Kukaan ei ole toosaa jälkikätenkään kaivannut.

Minulla ei ole mitään audiovisuaalista kulttuuria vastaan, mutta sen sijaan paljonkin sitä vastaan, että televisio sitoo sekä ajan- että tilankäyttöä ja latistaa perhe-elämää.

Joku minua viisaampi kolumnisti totesi taannoin, että koska ihminen on pehmeälihainen saaliseläin ja saalistaja itsekin, liikkuva kuva on ylivoimainen katseenvangitsija. Kun huoneessa on televisio päällä, se vie suurimman osan ihmisen huomiosta ja täyttää tajunnan. Tämä on siis biologiaa.

Tein äskettäin Kauhajoen ampumatapauksen jälkeen uutistaustajutun, jota varten haastattelin erästä lasten- ja nuortenpsykologia. Hän kiinnitti huomiota siihen, miten paljon ihmiset käyttävät mediaa - enimmäkseen telkkaria - verrattuna siihen, miten paljon perheet oikeasti viettävät aikaa keskenään seurustellen ja tehden yhdessä asioita, jakaen omaa elämäänsä. Tarkistin asian ajankäyttötutkimuksista. Suomalaiset katsovat televisiota yli 2 tuntia 40 minuuttia päivässä ja seurustelevat perheen kanssa keskimäärin 7 minuuttia päivässä. Minusta tämä on järkyttävää. Psykologi kysyi, mielestäni todella aiheellisesti, että kun ihmiset tuijottavat tunnista toiseen television viihdeohjelmia, kenen elämää he silloin elävät? Onko heille viihdeteollisuuden hahmojen tunne-elämä tutumpaa kuin omien perheenjäsentensä? Väitän, että monissa perheissä ja kodeissa ihmiset eivät elä syvästi sydämellään ja sielullaan reaalitodellisuudessa, vaan latkivat haaleaa korviketta ruudusta. Ei ihme, että tunnelma on lattea. Ei ihme, että ihmiset vieraantuvat toisistaan. Ihme sen sijaan, että niin moni valittaa kiirettä - ja silti on aikaa tuijottaa telkkaria hyvinkin iso osa valveillaoloajasta.

Meillä ei tätä ongelmaa ollut, mutta minua harmitti tarpeeksi sekin, että jos sain päivällisen valmiiksi vaikka klo 17.40, lapset eivät halunneet tulla pöytään, kun Pikku Kakkonen oli kesken. Minusta mikään televisio-ohjelma ei voi olla niin tärkeä, että sen takia tarvitsisi ruoan jäähtyä!

Uudessa kodissamme ei oikein ollut televisiolle hyvää paikkaa ja nyt tuo ruma esine katosi kokonaan. Sellaiset olohuoneet, joissa koko kalustus ja sisustus keskittyy television ympärille, ovat ihan kauhean surullisia. Monissa perheissä televisio pajattaa, vaikka kukaan ei sitä varsinaisesti katsoisikaan. Se täyttää hiljaisuuden kevyellä metelillään. Olen ollut kodeissa, joissa televisiota ei suljeta edes vieraiden tai aterioiden ajaksi. Minua ahdistaa sellainen. Kärsin melusaasteesta kauheasti.

Katson, että televisiolaitteesta luopuminen on myös askel tulevaisuuteen. Uskon nimittäin, että ei kulu kuin viisi vuotta, niin koko televisiotarjonta on siirtynyt internetiin. Silloin television katselu vapautuu aika- ja paikkasidonnaisuudesta ja telkkarihärveli lakkaa barbarisoimasta ihmisten olohuoneita. Nyt jo Yle Areenassa on erinomainen tarjonta. Toistaiseksi sieltä saa katsoa kaiken ilmaiseksi, mutta ennen pitkää se menee salasanan taakse. Sitten minä taas kiltisti maksan, mutta paluuta televisiolaitteeseen ei meillä enää ole.

Tämän jeremiadin jälkeen kehunkin sitten Yle Areenassa nähtävää ohjelmaa, johon olen suorastaan jäänyt koukkuun. Se on Yle Teeman Kuoroon! -sarja, jossa seurataan Teemalaulajat -kuoron harjoittelua. Ohjelmaan liittyy aivan loistava nettisivusto. Suosittelen. Sitä minä katselen kerran viikossa illalla myöhään, kun lapset ovat nukkumassa - ajalla, joka ei ole pois perhe-elämältä.

PS: Terveiset maalta. Täällä on kaunista. Kiipesin äsken Kinahmin mäkeen ja nautin maisemasta. Erityisen värinsä myöhäissyksyn maisemaan tuovat täällä lehtikuuset, jotka hehkuvat loistavaa lämmintä keltaista. Sellaiset villalangat kuin löytäisi, siitä tulisi upea villapaita! Metsä antaa mitä haluaa ja milloin haluaa - marjasato jäi heikoksi mutta suppilovahveroita löytyi ja jopa kantarelleja löytyi vielä näin lokakuussa.

1 kommentti:

Anne Rongas kirjoitti...

Hep, tämä kirvoitti eräitä ajatuksia. Olen näissä suhteissa paljon mauttomampi, vaikka tv ei kuulukkaan arkeeni.

Ihminen voi valita, mitä elämäksi annetulla ajallaan tekee. Tässä kohdassa muistan isoäitiämme viimeisinä vuosinaan, sitä, miten hän iloitsi televisiosta ja sarjaohjelmien tuttavista. Kyse ei ole pelkästään siitä, että töllöttäminen kutistaa ydinperheaikaa, kutistaa se muutakin. Ja samalla lohduttaa. Jos ei kukaan tule kylään, onhan sentään roima joukko tv-ruudun takaa rynnimässä meille tänään.

Olen mauton ja suvaitsevainen töllön suhteen. Elän itse melkö töllötöntä elämää. Ei sen puoleen. Toisaalta ajattelen, että monilla ihmisillä on kivaa ja mukavaa tv:n rytmissä. Hihittelemättä ei voi katsoa iltapäivälehtien lööppejä, joissa tv-hahmoja kohdellaan reaalimaailman henkilöinä.