Kaverini Koizumi ja musiikki, joka pelastaa ihmisen ja maailman

Jouduin aamulla kaiken aamutouhun keskellä höristämään korviani, kun radiossa siteerattiin Seppo Kimasen Turun Sanomiin kirjoittamaa kolumnia, jossa hän kertoi Japanin entisen pääministeri Junichiro Koizumin kirjoittamasta kirjasta "Musiikillisia matkoja". Koizumi tunnustautuu kirjassa suureksi musiikin ystäväksi ja harrastajaksi, samalla tavalla kuin minä, siis kuuntelupuolella. Kimasen mukaan Koizumi puhuu kirjassa vallasta, musiikista ja rakkaudesta. Koizumi oli aikanaan suosittu pääminiseri, häntä on peräti haluttu takaisin nykyisen epäsuositun tilalle. Koizumi kieltäytyi, koska:

"Pääministeri joutuu jatkuvasti taistelemaan monien vihollisten kanssa ja häntä vaivaa alituisesti kaamea ahdistus”, totesi hän.
Kirjassaan hän toteaa, että valta on tyhjää verrattuna rakkauteen. ”Tarvitsee vain tutustua Verdin oopperaan Don Carlos tullakseen vakuuttuneeksi”.

Koizumi on minulle täysin tuntematon suuruus, mutta nämä muutamat sanat saavat minut päättelemään, että hän on ainakin jossain mielessä hengenheimolainen. Syvällä ihmisen sisällä velloo jotakin, jonka kuvaamiseen ei arkikieli kykene, runous kyllä. Koizumi ja minä taidamme kuulua niihin ihmisiin, joiden sisällä vellovan mönjän paras ilmaus löytyy musiikista. Se, että tällaisen kokemuksen voi jollain tavalla jakaa, tai ainakin tietää, että joku jossain kokee samoin, ilahduttaa sydäntä. Rohkenen tulkita, että Koizumi on herkkä ihminen, joka on virka-asemansa ahdistuksissa säilynyt järjissään ainakin osin musiikin voimin.

Viime viikkoina musiikkimedia on käyttänyt parhaita superlatiiveja Suomessa vierailleen Simon Bolivar-nuoriso-orkesterin, sen kapellimestari Gustavo Dudamelin ja Venezuelan musiikkikoulutusjärjestelmän kuvaamiseen. Harmitti, kun en ollut tarpeeksi ajoissa liikkeellä lipunostossa, enkä siten päässyt kuuntelemaan ja näkemään konserttia. Vaikka musiikkia en päässytkään kuuntelemaan, seurasin tarkasti kaikkea, mitä orkesterista ja musiikkiopetusjärjestelmästä kerrottiin. Venezuelassa siis syrjäytymisvaarassa olevat lapset otetaan ilmaiseksi musiikkiopistoon ja annetaan vielä kunnon soittimet lasten käyttöön. Monissakin kehitysmaissa on katujen lapsia pelastettu jalkapallon voimin, mutta että klassinen musiikkikin käy tähän tarkoitukseen ilahduttaa minua. En osaa arvioida jalkapallon kykyä antaa hahmoa ihmisen sisäisyydelle, mutta klassisen musiikin rikas tunneilmaisu, yhteisyyden kokemisen mahdollisuus ja sen sisältämä välttämätön järjestys ihan varmasti auttaa muovaamaan ihmisen sisällä vellovaa jotakin rakentaviin suuntiin. Tämä ilmiö ilahduttaa minua siksikin, että jos olisin itse katulapsi, minua tuskin voitaisiin jalkapallolla pelastaa, siinä määrin tumpelo ja kömpelö olen. Orkesterimusiikin avulla saattaisin ollakin pelastettavissa. Ilmeistä on, että Simon Bolivarilaiset soittavat ilolla ja intohimolla, musiikki ei ole heille ensisijaisesti tarkkaa käsityötä.

Viime viikkoina on myös käynnistynyt opetus omassa Länsi-Helsingin musiikkiopistossamme. Meillä taas kuljetetaan selloa ja viulua ja harjoitellaan, kun muistetaan ja jaksetaan.Neljännen vuoden sello-opiskelijalla alkavat teoriaopinnot ja orkesterikin. Toivon hartaasti, että sielläkin toteutuisi ensisijaisesti ilo, intohimo ja yhteisyyden kokeminen, eikä soitto olisi ainakaan ensisijaisesti tylsää puurtamista.

Itse olen viime aikoina uppoutunut kerta toisensa jälkeen Rachmaninovin 3. pianokonserton syövereihin. Se sisältää aivan ihmeellisiä mielen maisemia, en edes yritä kuvailla, kuunnelkaa itse. Minua kiehtoo tieto, että ennen sen säveltämistä Rachmaninov oli vuosia psykoanalyysissä saadakseen sielunsa kanavat auki. Hän todella taisi saadakin.