Venäläistä postfeminismiä eli avioliitto prostituution muotona

Tämä blogiteksti on pakko kirjoittaa, mutta koska aihe on niin vastenmielinen, se on saanut odottaa turhan kauan. Mutta en voi kirjoittaa muuta ennen kuin saan tämän ulos systeemistäni. Nyt tulee saatanallisia säkeitä, heikkohermoiset jättäkää lukematta.

Joskus elokuun lopulla olin kylässä erään ystävän luona, joka näytti minulle naistenlehti Sarasta (taisi olla elokuun numero) jutun, jossa kerrottiin kuinka venäläiset naiset käyvät kursseja joilla he hankkivat taitoja miljonäärien pyydystämiseen.

Keskeisin taito oli seksikäs pyllistely. Eikä siinä kaikki, kurssille opiskeltiin myös VUM-tekniikoita, siis harjoitettiin "Vaginally used muscles". Jutun pääkuva esitti kurssilaista, joka istui hajareisin pehmoeläimen päällä, pehmoeläimeen (oliko se nimeltään Vasili-tiikeri) oli kiinnitetty miehinen muovielin ja siihen puristusvoimamittalaitteisto, jolla treenaamisen onnistumista saattoi mitata.

Naisten filosofia oli se, että sosialismin aikana on raadettu tarpeeksi, ja siihen, että venäläiset miehet alkaisivat ottaa heidät vakavasti ihmisinä, kumppaneina ja vertaisinaan, menee ainakin sata tai kaksisataa vuotta, joten miksi ei oteta miehistä irti sitä mitä heistä voi saada heti. Eräs rouva oli lähettänyt kurssille 15-vuotiaan tyttärensäkin!

En tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa, ja olin tukehtua kumpaankin. Enemmän kuitenkin itketti. On surkeaa, että elämme maailmassa, jossa niin moni nainen katsoo parhaaksi ottaa käyttöön sisäisen prostituoitunsa, joka Jungin arkkityyppigallerian mukaan jokaisen sisällä toki asuu. Naisten ja miesten keskinäisesetä kumppanuudesta, kunnioituksesta ja kohtaamisesta ei ole tällaisissa suhteissa tietoakaan. Ei myöskään turvallisuudesta - nainen, joka hankkii itselleen miehen VUM-taitojen tai vastaavien ominaisuuksien avulla, saa olla varma, että hänet viimeistään viidenkympin tienoilla vaihdetaan seuraavaan VUM-teknikkoon.

Tietysti voi ajatella, että tämä on uusrikkaiden venäläisten touhua, mutta eipä se yksin sitä ole. Viime keväänä luin ruotsalaisen Katarina Wennstamin kirjan Smuts, jossa kuvattiin hyytävästi se, miten ylemmän keskiluokan fiksukin nainen sulkee määrätietoisesti silmänsä miehen pornoharrastuksilta, koska rakastaa niin palon vaivalla rakennettua sisustuslehden kanteen sopivaa kotiaan. Avioliitto on läpimätä, mitään kohtaamista ei tapahdu, mutta jos ero tulisi, nainen joutuisi kerrostalokolmioon. Ei mitenkään tuulesta temmattu tarina. Moni nainen sietää huonoa tai sisällyksetöntä avioliittoa rahan, yhteiskunnallisen aseman tai muun vastaavan nimissä.

Entäpä nämä Suomeen lähempää tai kauempaa idästä tulevat tuontivaimot? Anteeksi nyt, jos olen kyyninen, mutta en oikein jaksa monenkaan tällaisen avioparin kohdalla uskoa syvään kumppanuuteen, läheisyyteen ja kunnioitukseen. Jos pelimerkit näissä avioliitoissa ovat vähän toiset kuin venäläisissä miljonääripiireissä, niin perusidea on sama: vaihdetaan seksiä ja kotipalveluita elintasoon. Tämä ei ihmisten välisenä vuorovaikutuksena eroa prostituutiosta oikeastaan mitenkään, vaikka päällisin puolin on kunniallista.

Surkeaa, että maailma yhä vain on tällainen. Ja myös hämmentävää. Kotini on roskalehdistä vapaa alue, mutta ennen kuin vien tyttäriäni kampaajalle, täytynee tutkia, millaisia lehtiä siellä on pinossa. En haluaisi joutua selittämään tällaisia asioita heille.

Sisters, God damn it, do it for yourselves!