Tehdä työtä ja rakastaa

Viime viikot on kohistu hallituksen aikeista nostaa eläkeikää - aikomus, josta hallitus nyt on joutunut perääntymään. Pääministeri menetteli asiassa uskomattoman taitamattomasti, mutta se ei nyt ole minulla päällimmäisenä mielessä.

Minäkin sain useampia kutsuja panna nimeni eläkeiän nostoa vastustavaan adressiin. Jätin sen tekemättä.

Minua nimittäin eniten hämmästytti koko tässä kalabaliikissa se, kuinka kiihkeästi ihmiset reagoivat. Onko työ tosiaan niin ikävää ja kamalaa, että siitä on päästävä mahdollisimman varhain eroon? Ihmisten reaktio vaikutti siltä, että olisi kuin heiltä olisi varastettu jotain. Onko tosiaan niin, että suuren ihmisjoukon mielestä elämä alkaa vasta, kun työelämä loppuu?

Itse olen pitempään onnitellut itseäni siitä, että minulla on työ ja tehtävä, jota kukaan ei ota minulta iän myötä pois. Maksan tietysti itselleni eläkettä, enkä edes kovin pientä. Jonain päivänä on varmaan tosi kiva, että alkaa tulla säännöllistä tuloa ilman että teen mitään, mutta en silti osaa kuvitella, että se olisi syy lopettaa työnteko - jos nimittäin saan olla terveenä. Katson esimerkiksi omaa isääni, joka käsittää eläkkeensä eräänlaiseksi kansalaispalkaksi ja tekee omaehtoista luovaa työtä kaiket päivät ihan varmasti niin kauan kuin suinkin jaksaa. Se auttaa häntä jaksamaan. Ainut iso syy, minkä vuoksi voisin kuvitella työhalujen vähenevän, on, että minulle syntyy iso liuta lapsenlapsia, joiden hoidossa apuani tarvitaan paljon. Elämässä on kaksi tärkeää tehtävää: työ ja rakastaminen.

Miksi työ on niin kamalaa, että ihmiset haluavat siitä äkkiä eroon? Minusta tätä kannattaisi miettiä oikein tosissaan. Ja mitä asialle voisi tehdä? Johtuuko se ikävistä pomoista? Vai johtuuko se siitä, että moni tekee työtä, jolla ei tunnu olevan muuta merkitystä kuin että se tuo leivän pöytään? Tunteeko moni edistävänsä turhake- tai peräti haitaketuotantoa? Palvelevansa vain jonkun muun ahneutta? Jos ongelmana on joku tämän tapainen, niin silloin pitää tehdä isompia ja pienempiä vallankumouksia.

Minusta työ on yksi aikuisen elämän tärkeimpiä asioita. Eihän se aina ja joka päivä ole niin sykähdyttävää tai edes kivaa ja kiinnostavaa, mutta sen merkitys ja palkitsevuus onkin jollain syvemmällä tasolla. Työn kautta ihminen osallistuu maailman muovaamiseen, vaikka kuinka pieneltä osin, mutta kuitenkin. Se on hienoa. Se on tärkeää. Se on iso osa elämän tarkoitusta. Mikä kiire on luopua tästä?

Ymmärrän, että vanhana on tarve levätä ja nauttiakin. Mutta en usko, että päivät pääksytysten Linnanmäellä (siis huvituksissa, harrastuksissa ja matkoilla) on lopulta kivaa. Sitä paitsi ikäihmisten osaamiselle on käyttöä nyt ja tulevaisuudessa.

Avioliitosta, yksinäisyydestä, yhteisöllisyydestä ja vähän facebookistakin

Jokunen kuukausi sitten eräs sinkkuystäväni sairastui, kyse oli tavallista flunssaa ärhäkämmästä tulehdustaudista. Hän vietti yhden vuorokauden sairaalassa, mutta tuli sen jälkeen kotisairaalahoitoon - sairaalassa kun on sekä tylsää että kamalaa. Se tarkoitti käytännössä sitä, että kotona kävi muutaman kerran vuorokaudessa hoitaja tiputtamassa suonensisäistä antibioottia. Ystävä oli aika ventti, hän ei viikkoon noussut juuri vuoteelta ja tarvitsi apua ihan kaikessa, ruoan hankkimisessa ja laittamisessa, peseytymisessä ja siivouksessa. Ja tietysti hän tarvitsi paljon sympatiaa ja huolehtimista.

Me lähimmät ystävät organisoiduimme saman tien hoivaringiksi. Kävimme hänen luonaan viemässä ruokaa, soitimme ja kyselimme vointia, yksi työnsä puolesta tällaisia asioita hallitseva auttoi pesussa, joku toi kasan videoita. Koska potilas asui ihan kaupungin keskustan tuntumassa, hänen luonaan oli helppo piipahtaa työmatkoilla ja muuten kaupungilla asioidessa. Tulimme ja menimme pitkin päivää luontevasti, ilman eri kutsua - aina tietysti tiedustellen, että tarvitsetko jotain, sopiiko tulla. Teimme kaikkea mitä piti, pengoimme kaapeista ruokaa ja vaatteita ja hoidimme kylpyhuoneasioita, kaikkea sellaista mitä ei terveiden kesken tehdä toisen kodissa. Runsaan viikon podettuaan potilas toipui ja laski, että häntä oli ollut hoivaamassa yhteensä kahdeksan henkeä. Hän oli hyvin iloinen ja kiitollinen saamastaan avusta, ystävyydet vain vahvistuivat.

Pohdimme jälkeenpäin, kuinka hän olisi tullut hoidetuksi, jos olisi ollut naimisissa. Hänet olisi varmaan päästetty kotisairaanhoitoon vähintään yhtä mielellään, kun kerran on puoliso kotona. Mutta puolisohan olisi ollut kaiket päivät töissä, koska tällaisia tapauksia varten ei saa vapaata. Koti olisi ollut pariskunnan koti, ja siten jotenkin korkeamman intimiteettisuojan piirissä. Olisimmeko me ystävät osanneet mennä sinne niin helposti? Se olisi voinut tuntua enemmän toisen kotiin tunkeutumiselta. Hyvin todennäköisesti hoivaajia olisi ollut vähemmän, hoivaa ja herkkuja tullut vähemmän ja potilas tuntenut olonsa yksinäisemmäksi.

Aina ei avioliitto tosiaan takaa sitä, että ei tarvitse olla yksin silloin kun ei halua tai kun tarvitsisi apua ja tukea. Siinä voi käydä juuri päinvastoin: avioliitto rakentaa korkeat muurit pariskunnan ympärille, ja muurien sisäpuolella voi olla aika yksinäistä. Onko pakko olla näin?

Toinen päätelmä on se, että ihmisten väliset mutkattomat, luottamukselliset suhteet ja yhteisöllisyys todella kantavat. Miten hienosti ja monella tavalla ne voivatkin kantaa, kun ystävät asuvat saman katon alla yhteisötalossa - kun kuitenkin jokaisella on yksityisyytensä, jota itse hallitsee. Vielä: tämä on perustelu tiiviin kaupunkiasumisen puolesta. Jos ystävä olisi sairastanut jossain Nurmijärven perukoilla, eipä olisi porukkaa niin helposti paikalle ilmaantynyt.

Tämä hoivaavien ystävien piiri rakentui ihan itsestään, korkeassa kuumeessa olleen potilaan ei tarvinnut soitella ja pyydellä apua. Riitti, että hän ilmoitti facebookin kautta, että oli korkeassa kuumeessa. Minulla on arkisin niin kova hyörinä, etten tavallisesti ehdi soitella ystäville mitä kuuluu -puheluita. Mutta tuollaisen ilmoituksen jälkeen sen tein. Niin teki moni muukin. Siitä se lähti.

Olen aikani äimistellyt, että onko tämä facebook lintu vai kala. Olen tällaisten ja muidenkin kokemusten jälkeen tullut siihen tulokseen että se on hyvä lintu. Ei se tietenkään korvaa kasvokkain tapahtuvia ihmissuhteita, mutta ei se ole tarkoituskaan enkä minä jaksa tähän päivittelyyn osallistua. Minulle se on oiva apuväline ihan analogisten ystävyyssuhteiden ylläpitoon tilanteessa, jossa elämässä on niin paljon käytännön haasteita, etten kerta kaikkiaan ehdi arkisin edes jutella tai tekstiviestitellä ihmisten kanssa. Silloin Facebookin pienet viestit ja kuulumiset ovat parempi kuin ei mitään. Sitten on mukava jatkaa kasvokkain, kun tietää vähän, mitä siinä välissä on tapahtunut.

Toki omalla kaverilistallani on myös todella etäisiä ihmisiä ja yksi, jota en mielestäni tunne ollenkaan. Yritin häneltä tiedustella, olemmeko joskus tavanneet, en saanut vastausta. Saa nyt olla siellä, kun vaikuttaa hyvin harmittomalta. Yksi ystävä on näköjään poistunut, mutta ymmärrän syyt.

Kun kirjauduin palveluun, otin omaan rinkiini lähi-ihmiset ja sen jälkeen olen ollut jokseenkin passiivinen ystävien hankinnassa. Olen vastannut muiden pyyntöihin. Vaikuttaa, että joidenkin tavoitteena on hankkia satojen ihmisten piiri, mukaan kaikki, jodien nimi muistuu mieleen. Minä en halua sellaista, koska haluan että oma piirini virtuaalisesti on sama kuin todellisessa elämässä. Voi olla, että hiljaa ja tyylikkäästi poistelen sellaisia, joihin ei ole oikeasti mitään suhdetta.

Muutama todella ilahduttava vanha tuttukin on ottanut yhteyttä, jopa kolmenkymmenen vuoden takaa. Sellaisten kanssa en varmasti olisi muuten päässyt enkä tullut hakeutuneeksi mihinkään kontaktiin.

Facebook on sopivasti kevyt, mutta hyvin käytettynä myös oikeasti hyödyllinen keksintö.

Taiteen, terapian ja vaikka minkä arvoista sekä vähän F&A:stakin

Vietin joulua paitsi hulvattoman hauskassa, myös erinomaisen älykkäässä ja kulturellissa seurassa. Kun oli ensin syöty kinkut ja muut herkut, laulettu kurkut kipeiksi joululauluja ja jaettu ylettömästi fiksuja, hauskoja ja sydämellisiä lahjoja, siinä konjakin juonnin lomassa käytiin viisaita keskusteluja.

Seurueemme teatteriohjaaja ja ohjaamista myös teatterikorkeakoulussa opettava huokaisi sitä, että joskus häntä ihmetyttää, että mikä mieli on tehdä teatteria tässä mielettömässä, itsetuhoisessa maailmassa ja miksi Teatterikorkeakoulussa ei koskaan puhuta tästä. Minä heti loihe selittämään, miksi minusta teatteri on arvokasta: paitsi että se joskus rentouttaa ja tuo viatonta iloa ihmisille, se toisinaan auttaa ymmärtämään kaoottista maailmaa ja sen kautta toimimaan siinä viisaasti. Ohjaaja totesi, että näin kirkkaasti asiaa ei koskaan korkeakoulussa sanoiteta. Aatteellisuus, sitoutuneisuus on vaarallista. Jos sellaiseen heittäytyy, saa pian älyttömän leiman. Turvallisempaa on halveksia kaikkea ja asettua siten ikään kuin kaiken yläpuolelle.

Minä olen puolestani viime aikoina kovasti ihmetellyt terapian arvoja. Olen vastikään käynyt kolmivuotisen ryhmäanalyyttisen draamaryhmän, joka oli hieno ja varmaankin kannattava kokemus, mutta näin jälkeenpäin olen kyllä ajatellut, että olisi ollut todella paikallaan puhua auki ja sopia ryhmän yhteiset arvot. Terapian tavoitteena kai noin yleensä ottaen on tukea ihmisten kasvu kypsään, vastuulliseen ja viisaaseen aikuisuuteen, mutta mitä se sellainen on? Jos ei ole yhteisiä arvoja, voiko olla yhteistä hyvää? Minusta ei oikein voi. Toki on selvää, että vaikka ollaan terapiaryhmässä, jokainen kulkee omaa polkuaan. Mutta silti.

Ainakin jos minä vielä joskus elämässäni tukeudun terapiaan, käyn ensiksi terapeutin kanssa arvokeskustelun. Äskettäin kävi ilmi, että HUS:issa on töissä psykiatri, joka on saanut tuomion lapsipornosta. Hänet on nyt siirretty tehtäviin, jossa hän ei joudu tekemisiin lasten kanssa. Hyvä niin, mutta en minäkään halua koskaan joutua tekemisiin hänen kanssaan. Ei ole kauaa siitä, kun lukaisin kunnianarvoisan psykiatrian professori Martti Paloheimon kirjan. Kirjan keskeinen ajatus oli, että naisten on vapauduttava harrastamaan seksiä kenen kanssa tahansa, koska tahansa, ilman minkäänlaisia estoja. Vaikkapa aamiaista hotellihuoneeseen tuovan piccolon kanssa. Tämä viisas elämänohje tuli annetuksi professorin arvovallalla. Kirja oli niin kauhea, että poltin sen juhannuskokossa, jossa se ei vahingossakaan osuisi kenenkään perheenjäsenen käsiin.

Keskustelu laajeni tästä kulttuurin arvoihin. Sanotaan, että Suomi on muuttumassa moniarvoiseksi yhteiskunnaksi. Kun tarkemmin tätä tutkitaan, niin mitähän se tarkoittaa? Voiko yhteiskunnassa vallita samanaikaisesti keskenään ristiriitaisia arvoja? Ovatko kaikki arvot yhtä hyviä?

Minusta eivät. Katson, että ihmiset ovat keskenään tasa-arvoisia, mutta kulttuurit ja arvot eivät ole. Esimerkiksi kaikki sellaiset kulttuurit, jotka eivät anna naisille täysiä ihmisoikeuksia, -vapauksia ja mahdollisuuksia, ovat vähemmän arvokkaita kuin tämä pohjoismainen sukupuolten syvään tasa-arvoon tähtäävä kulttuuri ja yhteiskuntapolitiikka. Samoin kaikki sellaiset kulttuurit ja arvojärjestelmät, jotka eivät kunnioita lasten lapsuutta tai vanhusten vanhuutta, ovat vähemmän arvokkaita. Ei sellaisten kukkien pidä antaa kukkia. Todella monikulttuurisessa naapurustossa elävänä huomaan, että nämä asiat herättävät meissä suomalaisissa hämmennystä. Nostamme helposti kädet ylös ja ajattelemme kaikenlaisista juuri maahanmuuttajanaisten asemaa heikentävistä asioista, että no se kuuluu heidän kulttuuriinsa ja katsomme mykkinä vierestä.

Asia on tietysti paljon mutkikkaampi. Ei kulttuureja ja arvojärjestelmiä pidä ottaa klöntteinä. Monissa vanhoillisemmissa kulttuureissa kuin omassamme on paljon hyvää. Ja omassamme paljon tyhmää ja pahaa. On esimerkiksi hienoa, että somaliperheet pitävät huolta toisistaan. Siitä pitäisi meidänkin ottaa oppia. Ja taas me suomalaiset: en esimerkiksi tajua, miten täällä hyväksytään julkinen humala. Minusta se on aina häpeällistä ja tyhmää. Raaka väkivalta ja perheiden henkinen autius, mykkäkoulut ja välinpitämättömyys on ihmeen hyväksyttyä. Hyväksyttyä on myös lasten jättäminen yksin kotiin oman onnensa, internetin ja television varaan ja kasvattamattomuus.

Ratkaisu tähän moniarvoisuusongelmaan on nähdäkseni koulutus, joka antaa perspektiiviä nähdä, kyseenalaistaa ja arvioida, mikä missäkin kulttuurissa on hyvästä, mikä pahasta, ja sen mukaan hyväksyä ja hylätä.

Mutta jotta kaikilla olisi tasa-arvoinen mahdollisuus elää täysipainoisesti ja tehdä omat valintansa ja siten kukoistaa, täytyy olla jokin yhteinen ihmisyyden arvopohja. Sellaisena voisi toimia vaikka YK:n ihmisoikeuksien julistus sekä lasten oikeuksien sopimus, jonka sentään melkein kaikki maailman valtiot ovat allekirjoittaneet (paitsi Somalia ja USA). Tästä voitaisiin lähteä, mutta pidemmälle ja syvemmälle konkretiaan voitaisiin mennä sekä kansallisesti että kansainvälisesti.

*

Jo monivuotisen jouluperinteeni mukaan katsoin Bergmanin Fannyn ja Alexanderin lahjoja paketoidessani. Tänä vuonna kiinnitin huomiota siihen, miten rajusti ja syvästi tunne-elämän kuviot vaihtelivat. Ehkä juuri se on onnellisen elämän lähtökohta - että niin voi tehdä. Että voi tuntea ja ilmaista niin monenlaista. Ekdahlin perheen koti oli kuin turvalinnake, jossa tähän oli mahdollisuus. Isoäiti suri saman minuutin aikana omaa vanhenemistaan ja nauroi nuoruuden muistoilleen. Alman mielestä miehen uusi valloitus oli herttainen, seuraavaksi hän antoi tytölle ympäri korvien, mutta toisaalta puki hänet miestään varten. Aika huikeaa. Piispanlinnassa sitten asiat olivat aina vain yhdellä tavalla: synkästi. Piispa itse tunnusti, että hänellä on vain yksi rooli, joka on palanut kiinni hänen lihaansa.

Elämä on ristiriitaista, ja onnellisesti elävät ne, jotka voivat kokea ja ilmaista kaiken, mikä siitä kumpuaa.

Kaukaa haettua ehkä, mutta tuli mieleen Bachin Matteus-passio. Sen värit ovat ihan toiset, mutta sisäinen dramaturgia sama. Tuskan virrassa, keskellä sykkivää, vuotavaa avohaavaa, kamppailua elämästä ja kuolemasta, kimaltelee ihmeellisen kauniita, korkeuteen asti hohtavia timantteja. Ekdahlin perheen perusvire oli onni, jonka keskeltä pudottiin tuon tuosta syöveriin. Tällainen ristiriitaisuus lienee suuren taiteen tunnusmerkki.

Gnothi seauton eli seitsemän päiväkirjan loukku

Ensin ihan muuta kuin otsikossa luvataan. Koska arvelen, että tämän blogin lukijakunta on suunnilleen sama kuin ruokakirjani "Ruokaa ja rakkautta" omistajakunta (siis perhe ja kaverit), pieni tiedotus teille: sivulla 143 hirvi-luumupadan ohjeessa on virhe. Siinä määrätään hankkimaan 1/2 kiloa hirvenlihaa, kun määrän pitää kymmenelle hengelle olla tietysti 1 1/2 kiloa. Taitossa on ykkönen pudonnut pois. Toinenkin älyttömyys löytyy samasta reseptistä, kun määrätään panemaan pataan 200 g pikkusipuleita, jotka myöhemmässä vaiheessa kuitenkin silputaan. Jos pannaan pikkusipuleita, ne pannaan kokonaisina. Jos sipulit silputaan, on ihan sama ovatko ne pieniä vai isoja.

Pyydän anteeksi virheitä. Niinpä sitä vain on sokea teksteilleen, vaikka tämäkin moneen kertaan luettiin läpi.

Sitten varsinaiseen asiaan. Gnothi seauton - tunne itsesi, luki jumalallisena ilmestyksenä Delfoin temppelin portissa. Tätä neuvoa yritän noudattaa ja sen tueksi kirjoitan päiväkirjaa. En yhtä, vaan peräti seitsemää.

Vakava päiväkirjan kirjoittaminen alkoi noin seitsemän vuotta sitten. Olin silloin jonkinlaisessa elämän taitekohdassa ja päässä vilisi niin paljon kaikenlaista, että tuntui tarpeelliselta merkitä ajatuksia muistiin. Toinen erittäin tärkeä syy oli se, että tarvitsin muistilleni ja kokemuksilleni tukea. Elin ihmissuhteessa, jossa musta muuttui valkoiseksi ja valkoinen mustaksi ja epäilin välillä vahvasti omia silmiäni, korviani ja aivojani. Päiväkirjan avulla aloin saada kovaa maata jalkojeni alle.

Löysin päiväkirjan pitämiseen erittäin hyvän teknisen ratkaisun. Ostin A 5 -kokoisen kirjamallisen kalenterin, jossa on jokaiselle päivälle yksi sivu (Merkki Lediberg, tekonahkakannet, myydään edelleen mm. Akateemisessa). Käytän kalenteria kalenterina, johon merkitsen kaiken tärkeän, ja kun päivät ovat menneet, kirjoitan sivut täyteen päiväkirjaa. Tästä kirjasta on tullut minulle elintärkeä tietokeskus. Sen takaosiin olen liimannut tietokoneella tekemäni osoitetiedostot. Niihin tulee vuoden varrella tietysti muutoksia, jotka merkitsen käsin ja aina vuodenvaihteessa päivitän tiettokonetiedostoon seuraavaa kalenterikirjaa varten. Takaosassa on myös kaikkea mahdollista muuta tietoa: ostoslistat, junien aikataulut, radioasemien taajuudet, liikuntapäiväkirja, printterin mallinumero musteen ostoa varten, luettujen kirjojen ja nähtyjen kulttuuritapahtumien listat, luettavien kirjojen yms listat, juttuideat, jne. jne. Tämä systeemi on niin kätevä, etten ole tullut ottaneeksi käyttöön kännykän kalenteria, enkä kaipaa kommunikaattoria. Ainut epäkätevyys on se, että joudun käyttämään aika isoa käsilaukkua, kun kirja ei mahdu pieneen.

Vaikka kirjoitankin päiväkirjaa varmistin irti, tällainen formaatti, jossa on jokaiselle päivälle täytettävänä A5-kokoinen lehti, johtaa siihen, että enimmäkseen tulee kirjattua päivän tapahtumia eikä kovin syvällisiä aatoksia. Niinpä syvyyskairauksia varten on olemassa piilossa pidettävä päiväkirja, voces intimae. Sen pitäminen on epäsäännöllisempää, saattaa mennä kuukausia, ettei siihen ole mitään asiaa, ja sitten taas joku mieltä myllertävä juttu vaatii sivukaupalla käsittelyä. Yksi tämän kirjan hienous on se, että sen selaaminen taaksepäin auttaa hahmottamaan elämänkaarta.

Noin vuosi sitten haastattelin lehtijuttua varten ystävääni, kirjallisuusterapeutti Eeva Lehtovuorta. Häneltä sain idean avoimeksi perhepäiväkirjaksi. Tuumasta toimeen, hankin heti ison A 4 -kokoisen kierreselkäisen muistikirjan perheelleni joululahjaksi.

Perhepäiväkirja on aina esillä ja siihen saavat kirjoittaa kaikki, sekä oman perheen jäsenet että vieraat. Siihen liimataan valokuvia, joita saadaan digikamerasta printterin kautta tuota pikaa, teatterilippuja, kuitteja ja kortteja, mitä vaan (pitää olla kierreselkäinen, jotta mahtuu tavaraa väliin). Se korvaa myös vieraskirjan. Olen usein nähnyt lievää kiusaantuneisuutta vieraiden silmissä, joiden eteen illan päätteeksi tuodaan juhlallisen näköinen kirja, johon täytyy sitten pusertaa sykähdyttäviä sanoja ruoan erinomaisuudesta ja kodin viihtyisyydestä. Sellaiset latteudet voin itsekin kirjoittaa perhepäiväkirjaan, jos haluan, ja vieraat saavat kirjoittaa mitä haluavat, jos haluavat. Perhepäiväkirjamme ei ole visuaalisesti mitenkään upea, mutta tällä kohdalla haluan pitää kynnyksen matalana. Mieluummin liimataan, laitetaan ja kirjoitetaan vähän suttuisesti kuin ei ollenkaan.

Mieleen muistuu ruukinisäntä Totti Carlanderin - ihanan, ekstaattisen Jumalan hullun - päiväkirjat, joita hän esitteli kerran radio-ohjelmassa ja elämäkertakirjassaankin. Ne paitsi sisälsivät kaiken, mitä Carlander koskaan koki, myös upeita piirroksia, nuotteja ja mitä tahansa. Minä en pääse tähän, mutta jääpä jälkipolville kuitenkin materiaalia.

Sitten on tietysti vielä yöpöydän laatikossa säilytettävä unipäiväkirja, johon merkitsen oudot, mieltä kaihertavat unet. Näen sellaisia tuon tuosta ja haluan päästä perille niiden viesteistä.

Tässä ovat siis neljä paperipäiväkirjaa. Niiden lisäksi on kolme blogia.

Ensimmäinen on viime kesän alussa aloittamani Tämä kesä. Se sai tavallaan alkunsa siitä, että toissakesänä kävin kesäkirjeenvaihtoa erään ystävättäreni kanssa. Aloitimme kesän alussa kun koululaisilla alkoi loma ja jatkoimme määrätietoisesti syksyyn saakka. Tekstiä kertyi varmasti yli 100 arkkia. Se oli kivaa ja lievitti kesäistä yksinäisyyttäni - minä kun vietän pitkän kesän maalla ison lapsilauman ja isovanhempien kanssa mutta vailla vertaisseuraa. Vaikka kirjeprojekti oli kiva, viime kesänä en uskaltanut lupautua niin suureen hupikirjoitushankkeeseen, kun tiedossa oli aikaa ja voimia vievä ammattikirjoitusprojekti. Jostain syystä kun kirjeiden kirjoittaminen vaatii aika lailla ryhtymistä ja rupeamista. Niinpä sitten päädyin blogimuotoon, joka tuntuu keveämmältä. Jokunen blogia luki, kun kommentoikin, ja ainakin se muodosti minulle dokumentin viime kesästä. Ensi kesänä teen saman.

Tämä Sormet savessa, pää pilvissä on kai jonkinlainen pääblogi. Tätä suunnittelin aikoinaan pitkään ja teetin tuollaisen taidevalokuvankin valokuvaajaystävälläni. Tässä kirjoitan mietteitä, joilla on myös yhteiskunnallista ulottuvuutta. Kulttuuri- ja kirjallisuusblogi Mielen ruokaa syntyi siitä, että päiväkirjan kirjallisuus- ja kulttuurisivun reuna alkoi olla ihan täynnä aika irralliseksi jääneitä adjektiiveja. Otin vähän mallia isältäni, joka on iät ja ajat kirjoittanut kirjoista ja teatterista.

Tunnustan, että bloggaaminen on minulle huutelemista avaruuteen tilanteessa, jossa ei ole aikuista kumppania ajatusten jakamiseen. Jos olisi, en ehkä kirjoittaisi. Ilahduttaa kovasti, kun huomaan, että joku lukee. Viime viikolla ilmoittautui yksi lukija - terveisiä sinulle, Tittamari!

Yhteisöllisyyslaboratorio

Upouuden talomme ensimmäisessä kerroksessa on kerhohuone, aika tilavakin. Siinä on iso parveke ja keittiönurkkaus. Jo ennen kuin muutimme taloon, asukkaiden kokouksessa ehdotin, että veisin sinne ylimääräiseksi jääneen pöydän ja viisi tuolia. Aluksi huone oli lukossa, eikä kenelläkään ollut siihen avainta. Nyt sen lukko on sarjoitettu niin, että kaikki pääsevät sinne, mutta siellä ei ole koskaan kukaan eikä siellä tapahdu mitään. Puoli vuotta täällä nyt on asuttu.

Toissa viikolla kuitenkin tapasin yhdessä koulun vanhempainkokouksessa yläkerran Eijan, jolla on lapsi samassa koulussa kuin omat lapseni. Ensiksikin kävi ilmi, että hänen pikkuserkkunsa on ollut naimisissa minun serkkuni kanssa, ja olemme ilmeisesti olleet kauan sitten samoissa häissä. Hän myös muisti isoäitini. Terveisiä Miehikkälään ja Virolahdelle. Kun siinä juttusille ryhdyttiin, hän kertoi olevansa töissä Marttaliitossa ja kun työnantaja pitäisi suotavana, että hän itsekin kuuluisi Martta-yhdistykseen, hän loihe ehdottamaan, että mitäpä jos perustettaisiin ihan oma yhdistys. Kauaakos minua tarvitsi sellaiseen yllyttää. Toinenkin idea hänellä oli: entäpä jos järjestettäisiin talon lapsille pienet joulujuhlat siellä käyttämättömässä kerhohuoneessa. No tietenkin. Istuttiin iltaa seuraavalla viikolla ja suunniteltiin.

Minä panin sitten sähköpostia talon asukkaille, jossa kerroin joulujuhlista. Vihjaisin siinä, että toki olisi tarkoitus, että aikuisetkin tulisivat mukaan glögiä juomaan, vaikkei olisi lapsiakaan, jotta kaikki voitaisiin tutustua toisiimme vähän paremmin. Samalla voitaisiin miettiä, mitä järkevää ja mukavaa käyttöä kerhohuoneelle keksittäisiin.

Tästä lähti liikkeelle hieno lumipalloefekti. Me suomalaiset toisiamme hiljaisuudella kunnioittavat kerrostaloasujat tulimme ulos luukuistamme. Moni ilmoittautui heti mukaan värkkäämään niitä joulujuhlia. Yksi naapuri ehdotti, että mitä jos hankittaisiin sinne kunnon televisio ja DVD-laitteet, jotta voitaisiin pitää yhteisiä elokuvailtoja. Iso sohvakin pitäisi tätä varten olla. Toinen haluaisi rakentaa pienoisrautatietä ja lupasi ottaa mukaan kaikki talon kiinnostuneet lapset (toisin sanoen vaimo ei huoli sitä häkkyrää omaan olohuoneeseen), on ehdoteltu pientä kirjastoa ja aikakauslehtien kierrätyspistettä.

Olen innoissani ja odotan kovasti niitä joulujuhlia. Saapa nähdä mitä kaikkea kivaa keksitään ja kuinka se fiksusti organisoidaan. Tämä kaikki on minulle myös tutkimusta yhteisöelämän ja -toiminnan mahdollisuuksista kerrostalossa ja siten valmistautumista oman yhteisöllisen kerrostalon suunnitteluun ja rakentamiseen. Siitä voit lukea lisää osoitteessa www.hemistan.fi

Lakkasin lakkaamasta

Parvekkeellani on jo muutaman kuukauden ajan leijunut ihana saunan tuoksu, joka lähtee lämpökäsitellystä puusta rakennetusta laudoituksesta. Uuden olohuoneeni harjattu, öljykäsitelty lehtikuusilattia saa vierailijat riisumaan sukkansa, sen päällä kun on ihan pakko saada kävellä paljain jaloin. Nautin näistä lattioista joka päivä valtavasti. Upeita luonnontuotteita, joiden käsittelyyn ei ole käytetty mitään myrkkyjä.

Tähänastinen kokemukseni rakentamisesta ja remontoimisesta on vakuuttanut minut siitä, että kodissa ei oikeastaan ole kohdetta, jonka puupinta pitäisi lakata. Lakka tappaa puun. Lakattu lattia on aluksi hieno ja sitä voisi myös luulla helppohoitoiseksi. Sitä se ei suinkaan ole. Tokihan lattialuuttu luistaa mukavasti kiiltävällä pinnalla, mutta kun siihen ajan oloon tulee naarmuja, ei ole muuta keinoa kuin hioa ja lakata koko lattia. Öljytty tai vahattu puu on yhtä helppo puhdistaa, vaikkei olekaan kiiltävä, mutta jos siihen tulee naarmuja, ne saa hoidettua pois paikallisin toimin ja omatoimisesti. Hyvä keino on laittaa märkä rätti naarmun kohdalle, jolloin kimmoisuutensa säilyttänyt puukudos turpoaa takaisin. Kovalla kulutuksella olevat alueet voi itse öljytä tukevammin uudelleen.

Samasta syystä lakatut huonekalut ovat myös huono idea. Lakka ei mitenkään paranna kalusteiden kestävyyttä. Minulla on muun muassa parisataa vuotta vanhoista kirkon lattialankuista tehty ruokapöytä, jota käsitellään antiikkivahalla. Kestää rajua perhekulutusta oikein hyvin. Olen kokeillut erilaisia vahoja eri pintoihin ja ehdoton suosikkini on mehiläisvahapohjainen aine, josta syntyy silkinhohtoinen pinta ja hurmaava tuoksu. Osmocolorin Top Oil on loistoaine keittiön tasoille.

Tuo parvekkeella oleva lämpökäsitelty, tai kuten perheessäni puhutaan, paistettu puu, on aivan mainiota ainetta. Hyvästi ikuisesti kaikki kauheat painekyllästetyt myrkkypuut! Se tuoksuu todella hyvältä, näyttää kauniilta (sellainen syvä ruskea sävy, joka syveni vielä pellavaöljy-pigmenttikäsittelyllä) ja näyttää kestävän lupauksen mukaisesti kosteitakin oloja (parvekkeellani on kolo, josta sataa sisään). Saamieni tietojen mukaan tämä on savolaisukkojen innovaatio. Hyvä savolaisukot!

Lisää samantapaisia innovaatiota tarvitaan suomalaisen metsäsektorin pelastamiseksi. Nythän on käynyt ilmeiseksi, ettei sillä enää pärjätä, että kaadetaan tukkeja tuuttiin ja toisesta päästä tulee sellumössöä. On siirryttävä jalostetumpiin, monipuolisempiin käyttötapoihin ja tuotteisiin. Pari viikkoa sitten ihastelin Kinahmin rinteillä kasvavia lehtikuusia. Oman parkettini raaka-aine on varmaan yhä peräisin jostain muualta, mutta jospa tulevaisuudessa tällaiset puut saataisiinkin suomalaisista metsistä.

Tämä kaikki edellyttää kulttuurimuutosta. Olen joskus salaa vähän hämmästellyt sitä, miten vähän suomalaiset - Euroopan metsävaltaisimman maan asukkaat - arvostavat puuta juuri rakennus- ja sisustusmateriaalina. Jopa metsän keskellä, metsästä osin toimeentulonsakin saavat ihmiset iskevät kotiensa lattiaan laminaattia ja lastulevy rulettaa. Jos halutaan jotain hienompaa, niin se on sitten tammiparketti - varmasti ulkomaalainen tuote. Kyse ei aina edes ole rahasta - elektroniikkaan ja etelänmatkoihin sitä näyttää riittävän - vaan ihan ilmeisestä kotimaisen puun arvostuksen puutteesta.

Minusta laatu on nimenomaan laadukkaita materiaaleja. Omassa kodissani olen päässyt jonkin verran toteuttamaan tätä ajatusta, mutta en vielä tyydy tähän. Vaikka minulla oli mahdollisuus vaikuttaa upouuden asunnon ratkaisuihin, en tajunnut, mihin kaikkeen olisi pitänyt kiinnittää huomiota. Esimerkiksi asunnon sisäpuoliset ovet ja kaapit ovat standardituotteita ja ihan kamalia. Kaksi jotain vähän elmukelmua paksumpaa muovikappaletta joiden välissä on jotain vaahtoa. Yäk!

Kunhan sen seuraavan talon rakennan, niin olen viisaampi. Olkoon vaikka kuinka yksinkertaista, mutta kunnon materiaaleista, koska ne kestävät aikaa. En halua asua postmodernissa pahvilaatikossa, jossa kaikki näyttää hyvältä, muttei kestä juuri mitään. Suomalainen puu kunniaan! Eikä sitä saa lakalla tappaa!

Telkkari helkkariin

Noin kuukausi sitten pakkasin television digibokseineen pahvilaatikkoon ja panin sen vaatehuoneeni perimmäiseen nurkkaan. Syy siihen, että tein tämän juuri nyt, oli se, että minulle sattui tulemaan televisioluvan maksulappu. Itse en ole katsonut televisiota juuri ollenkaan yli kymmeneen vuoteen eivätkä lapset katso muuta kuin YLE:n lastenohjelmat silloin kun sattuvat olemaan paikalla - muuta en antaisikaan heidän katsoa. Tarkistin netistä, että kaikki lastenohjelmat ovat nähtävissä Yle Areenalla. Kysäisin heidän mielipidettään asiasta eikä kukaan protestoinut. Kukaan ei ole toosaa jälkikätenkään kaivannut.

Minulla ei ole mitään audiovisuaalista kulttuuria vastaan, mutta sen sijaan paljonkin sitä vastaan, että televisio sitoo sekä ajan- että tilankäyttöä ja latistaa perhe-elämää.

Joku minua viisaampi kolumnisti totesi taannoin, että koska ihminen on pehmeälihainen saaliseläin ja saalistaja itsekin, liikkuva kuva on ylivoimainen katseenvangitsija. Kun huoneessa on televisio päällä, se vie suurimman osan ihmisen huomiosta ja täyttää tajunnan. Tämä on siis biologiaa.

Tein äskettäin Kauhajoen ampumatapauksen jälkeen uutistaustajutun, jota varten haastattelin erästä lasten- ja nuortenpsykologia. Hän kiinnitti huomiota siihen, miten paljon ihmiset käyttävät mediaa - enimmäkseen telkkaria - verrattuna siihen, miten paljon perheet oikeasti viettävät aikaa keskenään seurustellen ja tehden yhdessä asioita, jakaen omaa elämäänsä. Tarkistin asian ajankäyttötutkimuksista. Suomalaiset katsovat televisiota yli 2 tuntia 40 minuuttia päivässä ja seurustelevat perheen kanssa keskimäärin 7 minuuttia päivässä. Minusta tämä on järkyttävää. Psykologi kysyi, mielestäni todella aiheellisesti, että kun ihmiset tuijottavat tunnista toiseen television viihdeohjelmia, kenen elämää he silloin elävät? Onko heille viihdeteollisuuden hahmojen tunne-elämä tutumpaa kuin omien perheenjäsentensä? Väitän, että monissa perheissä ja kodeissa ihmiset eivät elä syvästi sydämellään ja sielullaan reaalitodellisuudessa, vaan latkivat haaleaa korviketta ruudusta. Ei ihme, että tunnelma on lattea. Ei ihme, että ihmiset vieraantuvat toisistaan. Ihme sen sijaan, että niin moni valittaa kiirettä - ja silti on aikaa tuijottaa telkkaria hyvinkin iso osa valveillaoloajasta.

Meillä ei tätä ongelmaa ollut, mutta minua harmitti tarpeeksi sekin, että jos sain päivällisen valmiiksi vaikka klo 17.40, lapset eivät halunneet tulla pöytään, kun Pikku Kakkonen oli kesken. Minusta mikään televisio-ohjelma ei voi olla niin tärkeä, että sen takia tarvitsisi ruoan jäähtyä!

Uudessa kodissamme ei oikein ollut televisiolle hyvää paikkaa ja nyt tuo ruma esine katosi kokonaan. Sellaiset olohuoneet, joissa koko kalustus ja sisustus keskittyy television ympärille, ovat ihan kauhean surullisia. Monissa perheissä televisio pajattaa, vaikka kukaan ei sitä varsinaisesti katsoisikaan. Se täyttää hiljaisuuden kevyellä metelillään. Olen ollut kodeissa, joissa televisiota ei suljeta edes vieraiden tai aterioiden ajaksi. Minua ahdistaa sellainen. Kärsin melusaasteesta kauheasti.

Katson, että televisiolaitteesta luopuminen on myös askel tulevaisuuteen. Uskon nimittäin, että ei kulu kuin viisi vuotta, niin koko televisiotarjonta on siirtynyt internetiin. Silloin television katselu vapautuu aika- ja paikkasidonnaisuudesta ja telkkarihärveli lakkaa barbarisoimasta ihmisten olohuoneita. Nyt jo Yle Areenassa on erinomainen tarjonta. Toistaiseksi sieltä saa katsoa kaiken ilmaiseksi, mutta ennen pitkää se menee salasanan taakse. Sitten minä taas kiltisti maksan, mutta paluuta televisiolaitteeseen ei meillä enää ole.

Tämän jeremiadin jälkeen kehunkin sitten Yle Areenassa nähtävää ohjelmaa, johon olen suorastaan jäänyt koukkuun. Se on Yle Teeman Kuoroon! -sarja, jossa seurataan Teemalaulajat -kuoron harjoittelua. Ohjelmaan liittyy aivan loistava nettisivusto. Suosittelen. Sitä minä katselen kerran viikossa illalla myöhään, kun lapset ovat nukkumassa - ajalla, joka ei ole pois perhe-elämältä.

PS: Terveiset maalta. Täällä on kaunista. Kiipesin äsken Kinahmin mäkeen ja nautin maisemasta. Erityisen värinsä myöhäissyksyn maisemaan tuovat täällä lehtikuuset, jotka hehkuvat loistavaa lämmintä keltaista. Sellaiset villalangat kuin löytäisi, siitä tulisi upea villapaita! Metsä antaa mitä haluaa ja milloin haluaa - marjasato jäi heikoksi mutta suppilovahveroita löytyi ja jopa kantarelleja löytyi vielä näin lokakuussa.