lauantai 29. marraskuuta 2008

Gnothi seauton eli seitsemän päiväkirjan loukku

Ensin ihan muuta kuin otsikossa luvataan. Koska arvelen, että tämän blogin lukijakunta on suunnilleen sama kuin ruokakirjani "Ruokaa ja rakkautta" omistajakunta (siis perhe ja kaverit), pieni tiedotus teille: sivulla 143 hirvi-luumupadan ohjeessa on virhe. Siinä määrätään hankkimaan 1/2 kiloa hirvenlihaa, kun määrän pitää kymmenelle hengelle olla tietysti 1 1/2 kiloa. Taitossa on ykkönen pudonnut pois. Toinenkin älyttömyys löytyy samasta reseptistä, kun määrätään panemaan pataan 200 g pikkusipuleita, jotka myöhemmässä vaiheessa kuitenkin silputaan. Jos pannaan pikkusipuleita, ne pannaan kokonaisina. Jos sipulit silputaan, on ihan sama ovatko ne pieniä vai isoja.

Pyydän anteeksi virheitä. Niinpä sitä vain on sokea teksteilleen, vaikka tämäkin moneen kertaan luettiin läpi.

Sitten varsinaiseen asiaan. Gnothi seauton - tunne itsesi, luki jumalallisena ilmestyksenä Delfoin temppelin portissa. Tätä neuvoa yritän noudattaa ja sen tueksi kirjoitan päiväkirjaa. En yhtä, vaan peräti seitsemää.

Vakava päiväkirjan kirjoittaminen alkoi noin seitsemän vuotta sitten. Olin silloin jonkinlaisessa elämän taitekohdassa ja päässä vilisi niin paljon kaikenlaista, että tuntui tarpeelliselta merkitä ajatuksia muistiin. Toinen erittäin tärkeä syy oli se, että tarvitsin muistilleni ja kokemuksilleni tukea. Elin ihmissuhteessa, jossa musta muuttui valkoiseksi ja valkoinen mustaksi ja epäilin välillä vahvasti omia silmiäni, korviani ja aivojani. Päiväkirjan avulla aloin saada kovaa maata jalkojeni alle.

Löysin päiväkirjan pitämiseen erittäin hyvän teknisen ratkaisun. Ostin A 5 -kokoisen kirjamallisen kalenterin, jossa on jokaiselle päivälle yksi sivu (Merkki Lediberg, tekonahkakannet, myydään edelleen mm. Akateemisessa). Käytän kalenteria kalenterina, johon merkitsen kaiken tärkeän, ja kun päivät ovat menneet, kirjoitan sivut täyteen päiväkirjaa. Tästä kirjasta on tullut minulle elintärkeä tietokeskus. Sen takaosiin olen liimannut tietokoneella tekemäni osoitetiedostot. Niihin tulee vuoden varrella tietysti muutoksia, jotka merkitsen käsin ja aina vuodenvaihteessa päivitän tiettokonetiedostoon seuraavaa kalenterikirjaa varten. Takaosassa on myös kaikkea mahdollista muuta tietoa: ostoslistat, junien aikataulut, radioasemien taajuudet, liikuntapäiväkirja, printterin mallinumero musteen ostoa varten, luettujen kirjojen ja nähtyjen kulttuuritapahtumien listat, luettavien kirjojen yms listat, juttuideat, jne. jne. Tämä systeemi on niin kätevä, etten ole tullut ottaneeksi käyttöön kännykän kalenteria, enkä kaipaa kommunikaattoria. Ainut epäkätevyys on se, että joudun käyttämään aika isoa käsilaukkua, kun kirja ei mahdu pieneen.

Vaikka kirjoitankin päiväkirjaa varmistin irti, tällainen formaatti, jossa on jokaiselle päivälle täytettävänä A5-kokoinen lehti, johtaa siihen, että enimmäkseen tulee kirjattua päivän tapahtumia eikä kovin syvällisiä aatoksia. Niinpä syvyyskairauksia varten on olemassa piilossa pidettävä päiväkirja, voces intimae. Sen pitäminen on epäsäännöllisempää, saattaa mennä kuukausia, ettei siihen ole mitään asiaa, ja sitten taas joku mieltä myllertävä juttu vaatii sivukaupalla käsittelyä. Yksi tämän kirjan hienous on se, että sen selaaminen taaksepäin auttaa hahmottamaan elämänkaarta.

Noin vuosi sitten haastattelin lehtijuttua varten ystävääni, kirjallisuusterapeutti Eeva Lehtovuorta. Häneltä sain idean avoimeksi perhepäiväkirjaksi. Tuumasta toimeen, hankin heti ison A 4 -kokoisen kierreselkäisen muistikirjan perheelleni joululahjaksi.

Perhepäiväkirja on aina esillä ja siihen saavat kirjoittaa kaikki, sekä oman perheen jäsenet että vieraat. Siihen liimataan valokuvia, joita saadaan digikamerasta printterin kautta tuota pikaa, teatterilippuja, kuitteja ja kortteja, mitä vaan (pitää olla kierreselkäinen, jotta mahtuu tavaraa väliin). Se korvaa myös vieraskirjan. Olen usein nähnyt lievää kiusaantuneisuutta vieraiden silmissä, joiden eteen illan päätteeksi tuodaan juhlallisen näköinen kirja, johon täytyy sitten pusertaa sykähdyttäviä sanoja ruoan erinomaisuudesta ja kodin viihtyisyydestä. Sellaiset latteudet voin itsekin kirjoittaa perhepäiväkirjaan, jos haluan, ja vieraat saavat kirjoittaa mitä haluavat, jos haluavat. Perhepäiväkirjamme ei ole visuaalisesti mitenkään upea, mutta tällä kohdalla haluan pitää kynnyksen matalana. Mieluummin liimataan, laitetaan ja kirjoitetaan vähän suttuisesti kuin ei ollenkaan.

Mieleen muistuu ruukinisäntä Totti Carlanderin - ihanan, ekstaattisen Jumalan hullun - päiväkirjat, joita hän esitteli kerran radio-ohjelmassa ja elämäkertakirjassaankin. Ne paitsi sisälsivät kaiken, mitä Carlander koskaan koki, myös upeita piirroksia, nuotteja ja mitä tahansa. Minä en pääse tähän, mutta jääpä jälkipolville kuitenkin materiaalia.

Sitten on tietysti vielä yöpöydän laatikossa säilytettävä unipäiväkirja, johon merkitsen oudot, mieltä kaihertavat unet. Näen sellaisia tuon tuosta ja haluan päästä perille niiden viesteistä.

Tässä ovat siis neljä paperipäiväkirjaa. Niiden lisäksi on kolme blogia.

Ensimmäinen on viime kesän alussa aloittamani Tämä kesä. Se sai tavallaan alkunsa siitä, että toissakesänä kävin kesäkirjeenvaihtoa erään ystävättäreni kanssa. Aloitimme kesän alussa kun koululaisilla alkoi loma ja jatkoimme määrätietoisesti syksyyn saakka. Tekstiä kertyi varmasti yli 100 arkkia. Se oli kivaa ja lievitti kesäistä yksinäisyyttäni - minä kun vietän pitkän kesän maalla ison lapsilauman ja isovanhempien kanssa mutta vailla vertaisseuraa. Vaikka kirjeprojekti oli kiva, viime kesänä en uskaltanut lupautua niin suureen hupikirjoitushankkeeseen, kun tiedossa oli aikaa ja voimia vievä ammattikirjoitusprojekti. Jostain syystä kun kirjeiden kirjoittaminen vaatii aika lailla ryhtymistä ja rupeamista. Niinpä sitten päädyin blogimuotoon, joka tuntuu keveämmältä. Jokunen blogia luki, kun kommentoikin, ja ainakin se muodosti minulle dokumentin viime kesästä. Ensi kesänä teen saman.

Tämä Sormet savessa, pää pilvissä on kai jonkinlainen pääblogi. Tätä suunnittelin aikoinaan pitkään ja teetin tuollaisen taidevalokuvankin valokuvaajaystävälläni. Tässä kirjoitan mietteitä, joilla on myös yhteiskunnallista ulottuvuutta. Kulttuuri- ja kirjallisuusblogi Mielen ruokaa syntyi siitä, että päiväkirjan kirjallisuus- ja kulttuurisivun reuna alkoi olla ihan täynnä aika irralliseksi jääneitä adjektiiveja. Otin vähän mallia isältäni, joka on iät ja ajat kirjoittanut kirjoista ja teatterista.

Tunnustan, että bloggaaminen on minulle huutelemista avaruuteen tilanteessa, jossa ei ole aikuista kumppania ajatusten jakamiseen. Jos olisi, en ehkä kirjoittaisi. Ilahduttaa kovasti, kun huomaan, että joku lukee. Viime viikolla ilmoittautui yksi lukija - terveisiä sinulle, Tittamari!

1 kommentti:

Armi kirjoitti...

Täällä ilmoittautuu yksi lukija. Luen mielelläni kirjoituksiasi. Pidän ylipäätään blogeista, joissa käsitellään asioita asiallisesti ja huumorillakin.

Viime aikoina olen surffaillut monilla - usein ruotsalaisilla - blogeilla, jotka keskittyvät maalaistalojen ja -torppien kunnostamiseen ja koristeluun. Haen niistä vinkkejä joulupuuhailuun ja vain ihailen toisten osaamista.