keskiviikko 11. maaliskuuta 2009

Tehdä työtä ja rakastaa

Viime viikot on kohistu hallituksen aikeista nostaa eläkeikää - aikomus, josta hallitus nyt on joutunut perääntymään. Pääministeri menetteli asiassa uskomattoman taitamattomasti, mutta se ei nyt ole minulla päällimmäisenä mielessä.

Minäkin sain useampia kutsuja panna nimeni eläkeiän nostoa vastustavaan adressiin. Jätin sen tekemättä.

Minua nimittäin eniten hämmästytti koko tässä kalabaliikissa se, kuinka kiihkeästi ihmiset reagoivat. Onko työ tosiaan niin ikävää ja kamalaa, että siitä on päästävä mahdollisimman varhain eroon? Ihmisten reaktio vaikutti siltä, että olisi kuin heiltä olisi varastettu jotain. Onko tosiaan niin, että suuren ihmisjoukon mielestä elämä alkaa vasta, kun työelämä loppuu?

Itse olen pitempään onnitellut itseäni siitä, että minulla on työ ja tehtävä, jota kukaan ei ota minulta iän myötä pois. Maksan tietysti itselleni eläkettä, enkä edes kovin pientä. Jonain päivänä on varmaan tosi kiva, että alkaa tulla säännöllistä tuloa ilman että teen mitään, mutta en silti osaa kuvitella, että se olisi syy lopettaa työnteko - jos nimittäin saan olla terveenä. Katson esimerkiksi omaa isääni, joka käsittää eläkkeensä eräänlaiseksi kansalaispalkaksi ja tekee omaehtoista luovaa työtä kaiket päivät ihan varmasti niin kauan kuin suinkin jaksaa. Se auttaa häntä jaksamaan. Ainut iso syy, minkä vuoksi voisin kuvitella työhalujen vähenevän, on, että minulle syntyy iso liuta lapsenlapsia, joiden hoidossa apuani tarvitaan paljon. Elämässä on kaksi tärkeää tehtävää: työ ja rakastaminen.

Miksi työ on niin kamalaa, että ihmiset haluavat siitä äkkiä eroon? Minusta tätä kannattaisi miettiä oikein tosissaan. Ja mitä asialle voisi tehdä? Johtuuko se ikävistä pomoista? Vai johtuuko se siitä, että moni tekee työtä, jolla ei tunnu olevan muuta merkitystä kuin että se tuo leivän pöytään? Tunteeko moni edistävänsä turhake- tai peräti haitaketuotantoa? Palvelevansa vain jonkun muun ahneutta? Jos ongelmana on joku tämän tapainen, niin silloin pitää tehdä isompia ja pienempiä vallankumouksia.

Minusta työ on yksi aikuisen elämän tärkeimpiä asioita. Eihän se aina ja joka päivä ole niin sykähdyttävää tai edes kivaa ja kiinnostavaa, mutta sen merkitys ja palkitsevuus onkin jollain syvemmällä tasolla. Työn kautta ihminen osallistuu maailman muovaamiseen, vaikka kuinka pieneltä osin, mutta kuitenkin. Se on hienoa. Se on tärkeää. Se on iso osa elämän tarkoitusta. Mikä kiire on luopua tästä?

Ymmärrän, että vanhana on tarve levätä ja nauttiakin. Mutta en usko, että päivät pääksytysten Linnanmäellä (siis huvituksissa, harrastuksissa ja matkoilla) on lopulta kivaa. Sitä paitsi ikäihmisten osaamiselle on käyttöä nyt ja tulevaisuudessa.

3 kommenttia:

Anne Rongas kirjoitti...

Vaikka olen terve ihminen, niin en kuvittele, että jaksaisin kevyesti ja innokkaasti tehdä 65-vuotiaaksi seisomatyötä, jota tein 20-29-vuotiaana kaupassa. En myöskään iloitisisi siivoojana, mitä työtä tein 19-20-vuotiaana. Monet ikätoverini (ja olen vasta 46) ovat jo aikaa sitten menettäneet osan fyysestä työkyvystään hoitotyössä, maataloustöissä.

On ammatteja, joissa ihmiset edelleen uhraavat terveytensä työlle. Kun katsotaan työterveystilastoja, on myös paljon ihmisiä, jotka uhraavat mielenterveytensä työlle.

Suomen vanhuuseläkeikä on jo nyt Euroopan korkeimpia.

Työelämän ja työhyvinvoinnin eteen pitää tehdä jotain muuta, kuin eläkeiän nosto keppityyliin.

Sinänsä olen samaa mieltä kanssasi siitä, että tottakai ihmisten pitää olla pidempään töissä tulevaisuudessa. Tämä on helppo päätellä huoltosuhteen kehityksestä, jolla hallituskin asiaa argumentoi.

Minua jäi vaivaamaan muotoilusi. Me, joita ei juuri nyt vaivaa mikään vakavampi ja jotka emme koe työperäistä stressiä tai uupumusta, olemme etuoikeutettuja. Tätä etuoikeutettuutta lisää vielä se, että ylipäänsä on töitä.

Monilla ihmisillä vaihtoehdot ovat kuitenkin aika vähissä. Edellisen laman aikana koulutin näitä ihmisiä ja sain hyvän opetuksen itselleni. Sivusta on helppo olla viisas. Ihminen on kuitenkin kovin pieni yhteiskunnan rakenteissa. Työssäjaksamattomuus on ensisijaisesti työyhteisöissä, työelämän rakenteissa, yhteiskunnan rakenteissa, kulttuurisissa rakenteissa.

Lempeämmin siis ilmaisisin itse tämän asian ja symppaan kyllä niitä, jotka älähtivät. Hyvä, että älähdys myös tehosi. Suomi on jo riittävän kylmä ja kova yhteiskunta.

Jo 15 vuotta sitten päättelin 30-vuotiaan kokemuksella ja ajan merkeistä, että en uskalla luottaa julkiseen terveydenhuoltoon. Siitä saakka olen maksanut yksityistä sairausvakuutusta. Valitsin sen vähille varoilleni, en omaeläkettä tai rahastoja.

En usko, ett halusit olla niin jyrkkä, miltä kuulostit. Kuljemme kohti raskaita aikoja ja tuo otsikon jälkimmäinen on erittäin merkittävä tehtävä, meille kaikille.

Salla Korpela kirjoitti...

Hei Anne,

ei tarkoitukseni tietenkään ollut olla millään tavalla kylmä tai jyrkkä. Ei tule mieleenkään vaatia, että vajaatyökykyiset tekisivät työtä terveytensä kustannuksella. Tajuan aivan hyvin, että omakin tilanteeni saattaa muuttua koska vaan, samaa haurasta, arvaamatonta elämäähän me elämme.

Ja on selvää, että on töitä, joissa kuluu erityisesti. Kuluuhan ihminen ja hidastuu joka tapauksessa, vaikka saisi olla terveenä ja timmissä kunnossakin.

Tarkoitukseni oli kysellä itse asiassa samoja asioita kuin Sinäkin tuossa kommentissasi. Esimerkiksi mikä työssä on niin ikävää vaikeaa ja raskasta, että siinä saattaa mielenterveyskin mennä? Silloin jossain on jotain pahasti vialla! Juuri noita rakenteita pitää kehittää. Minä jaksan uskoa siihen, että niitä voi kehittää ja että ihmisillä on vaihtoehtoja. Kaikki tämä vaatii rohkeutta. Siihen haluan ihmisiä kannustaa.

Kannatan kaikkea sitä, mikä auttaa sovittamaan työn ja muun elämän mielekkääksi kokonaisuudeksi: elämänikäistä opiskelua, pitkiä hoitovapaita lasten ja ikääntyvien läheisten hoitoon, opinto- ja sapattivapaita, osa-aikatyötä, etätyötä, osa-aikaeläkettä, uudelleenkouluttautumista, urahyppyjä, työn keventämistä ikääntymisen myötä ja kaikkea muuta sellaista. Tällä hetkellähän Suomessa hyvin pitkälti joko ollaan töissä 100 % tai ei ollenkaan. Esimerkiksi Tanskassa on keksitty paljon fiksuja tapoja joustaa. Toivon, että viimein meilläkin tämä toteutuu.

Selvyyden vuoksi sanon vielä, että hämmästelin ihmisten vihaista reaktiota siksi, että minusta se vaikutti siltä, ettei työ ole heille ilon lähde. Soisin sen sitä olevan!

TIMPPA kirjoitti...

Anne kiteytti kommentissaan hyvin sen missä se vika on: työyhteisössä ja byrokraattisissa rakenteissa. Itse olisin jäänyt ensi keväänä osa-aikatyöntekijäksi voidakseni tehdä jotain mielekästä, vapaaehtoista. Työni sinänsä on erittäin hyvä, tutkimusta, ja jopa palkitsevaa, mutta kaikki muu sitten vie mehut: epäterve kilpailu, sosiaalisen yhteyden puute, valtava byrokratia ja niin edelleen. Joten osa-aikaisuus vaikutti pelastukselta. Mutta hallitus, ja pääministerimme Matti, päättivät ns. sosiaalitupossaan toisin. Enpä pääsekkään, ähäskutti. Vasta 60-vuotiaana ehkä, jos rajaa ei taas nosteta. Olen säästänyt itse omaa varhaiseläkettä 15 vuotta, mutta sitäkään en voi nostaa 58-vuotiaana, alkuperäisen sopimuksen mukaan, kuin erittäin huonoilla ehdoilla. Mitä luulet, Salla, kiukuttaisiko, reagoisitko äänekkäästi tilanteessani??