lauantai 29. marraskuuta 2008

Gnothi seauton eli seitsemän päiväkirjan loukku

Ensin ihan muuta kuin otsikossa luvataan. Koska arvelen, että tämän blogin lukijakunta on suunnilleen sama kuin ruokakirjani "Ruokaa ja rakkautta" omistajakunta (siis perhe ja kaverit), pieni tiedotus teille: sivulla 143 hirvi-luumupadan ohjeessa on virhe. Siinä määrätään hankkimaan 1/2 kiloa hirvenlihaa, kun määrän pitää kymmenelle hengelle olla tietysti 1 1/2 kiloa. Taitossa on ykkönen pudonnut pois. Toinenkin älyttömyys löytyy samasta reseptistä, kun määrätään panemaan pataan 200 g pikkusipuleita, jotka myöhemmässä vaiheessa kuitenkin silputaan. Jos pannaan pikkusipuleita, ne pannaan kokonaisina. Jos sipulit silputaan, on ihan sama ovatko ne pieniä vai isoja.

Pyydän anteeksi virheitä. Niinpä sitä vain on sokea teksteilleen, vaikka tämäkin moneen kertaan luettiin läpi.

Sitten varsinaiseen asiaan. Gnothi seauton - tunne itsesi, luki jumalallisena ilmestyksenä Delfoin temppelin portissa. Tätä neuvoa yritän noudattaa ja sen tueksi kirjoitan päiväkirjaa. En yhtä, vaan peräti seitsemää.

Vakava päiväkirjan kirjoittaminen alkoi noin seitsemän vuotta sitten. Olin silloin jonkinlaisessa elämän taitekohdassa ja päässä vilisi niin paljon kaikenlaista, että tuntui tarpeelliselta merkitä ajatuksia muistiin. Toinen erittäin tärkeä syy oli se, että tarvitsin muistilleni ja kokemuksilleni tukea. Elin ihmissuhteessa, jossa musta muuttui valkoiseksi ja valkoinen mustaksi ja epäilin välillä vahvasti omia silmiäni, korviani ja aivojani. Päiväkirjan avulla aloin saada kovaa maata jalkojeni alle.

Löysin päiväkirjan pitämiseen erittäin hyvän teknisen ratkaisun. Ostin A 5 -kokoisen kirjamallisen kalenterin, jossa on jokaiselle päivälle yksi sivu (Merkki Lediberg, tekonahkakannet, myydään edelleen mm. Akateemisessa). Käytän kalenteria kalenterina, johon merkitsen kaiken tärkeän, ja kun päivät ovat menneet, kirjoitan sivut täyteen päiväkirjaa. Tästä kirjasta on tullut minulle elintärkeä tietokeskus. Sen takaosiin olen liimannut tietokoneella tekemäni osoitetiedostot. Niihin tulee vuoden varrella tietysti muutoksia, jotka merkitsen käsin ja aina vuodenvaihteessa päivitän tiettokonetiedostoon seuraavaa kalenterikirjaa varten. Takaosassa on myös kaikkea mahdollista muuta tietoa: ostoslistat, junien aikataulut, radioasemien taajuudet, liikuntapäiväkirja, printterin mallinumero musteen ostoa varten, luettujen kirjojen ja nähtyjen kulttuuritapahtumien listat, luettavien kirjojen yms listat, juttuideat, jne. jne. Tämä systeemi on niin kätevä, etten ole tullut ottaneeksi käyttöön kännykän kalenteria, enkä kaipaa kommunikaattoria. Ainut epäkätevyys on se, että joudun käyttämään aika isoa käsilaukkua, kun kirja ei mahdu pieneen.

Vaikka kirjoitankin päiväkirjaa varmistin irti, tällainen formaatti, jossa on jokaiselle päivälle täytettävänä A5-kokoinen lehti, johtaa siihen, että enimmäkseen tulee kirjattua päivän tapahtumia eikä kovin syvällisiä aatoksia. Niinpä syvyyskairauksia varten on olemassa piilossa pidettävä päiväkirja, voces intimae. Sen pitäminen on epäsäännöllisempää, saattaa mennä kuukausia, ettei siihen ole mitään asiaa, ja sitten taas joku mieltä myllertävä juttu vaatii sivukaupalla käsittelyä. Yksi tämän kirjan hienous on se, että sen selaaminen taaksepäin auttaa hahmottamaan elämänkaarta.

Noin vuosi sitten haastattelin lehtijuttua varten ystävääni, kirjallisuusterapeutti Eeva Lehtovuorta. Häneltä sain idean avoimeksi perhepäiväkirjaksi. Tuumasta toimeen, hankin heti ison A 4 -kokoisen kierreselkäisen muistikirjan perheelleni joululahjaksi.

Perhepäiväkirja on aina esillä ja siihen saavat kirjoittaa kaikki, sekä oman perheen jäsenet että vieraat. Siihen liimataan valokuvia, joita saadaan digikamerasta printterin kautta tuota pikaa, teatterilippuja, kuitteja ja kortteja, mitä vaan (pitää olla kierreselkäinen, jotta mahtuu tavaraa väliin). Se korvaa myös vieraskirjan. Olen usein nähnyt lievää kiusaantuneisuutta vieraiden silmissä, joiden eteen illan päätteeksi tuodaan juhlallisen näköinen kirja, johon täytyy sitten pusertaa sykähdyttäviä sanoja ruoan erinomaisuudesta ja kodin viihtyisyydestä. Sellaiset latteudet voin itsekin kirjoittaa perhepäiväkirjaan, jos haluan, ja vieraat saavat kirjoittaa mitä haluavat, jos haluavat. Perhepäiväkirjamme ei ole visuaalisesti mitenkään upea, mutta tällä kohdalla haluan pitää kynnyksen matalana. Mieluummin liimataan, laitetaan ja kirjoitetaan vähän suttuisesti kuin ei ollenkaan.

Mieleen muistuu ruukinisäntä Totti Carlanderin - ihanan, ekstaattisen Jumalan hullun - päiväkirjat, joita hän esitteli kerran radio-ohjelmassa ja elämäkertakirjassaankin. Ne paitsi sisälsivät kaiken, mitä Carlander koskaan koki, myös upeita piirroksia, nuotteja ja mitä tahansa. Minä en pääse tähän, mutta jääpä jälkipolville kuitenkin materiaalia.

Sitten on tietysti vielä yöpöydän laatikossa säilytettävä unipäiväkirja, johon merkitsen oudot, mieltä kaihertavat unet. Näen sellaisia tuon tuosta ja haluan päästä perille niiden viesteistä.

Tässä ovat siis neljä paperipäiväkirjaa. Niiden lisäksi on kolme blogia.

Ensimmäinen on viime kesän alussa aloittamani Tämä kesä. Se sai tavallaan alkunsa siitä, että toissakesänä kävin kesäkirjeenvaihtoa erään ystävättäreni kanssa. Aloitimme kesän alussa kun koululaisilla alkoi loma ja jatkoimme määrätietoisesti syksyyn saakka. Tekstiä kertyi varmasti yli 100 arkkia. Se oli kivaa ja lievitti kesäistä yksinäisyyttäni - minä kun vietän pitkän kesän maalla ison lapsilauman ja isovanhempien kanssa mutta vailla vertaisseuraa. Vaikka kirjeprojekti oli kiva, viime kesänä en uskaltanut lupautua niin suureen hupikirjoitushankkeeseen, kun tiedossa oli aikaa ja voimia vievä ammattikirjoitusprojekti. Jostain syystä kun kirjeiden kirjoittaminen vaatii aika lailla ryhtymistä ja rupeamista. Niinpä sitten päädyin blogimuotoon, joka tuntuu keveämmältä. Jokunen blogia luki, kun kommentoikin, ja ainakin se muodosti minulle dokumentin viime kesästä. Ensi kesänä teen saman.

Tämä Sormet savessa, pää pilvissä on kai jonkinlainen pääblogi. Tätä suunnittelin aikoinaan pitkään ja teetin tuollaisen taidevalokuvankin valokuvaajaystävälläni. Tässä kirjoitan mietteitä, joilla on myös yhteiskunnallista ulottuvuutta. Kulttuuri- ja kirjallisuusblogi Mielen ruokaa syntyi siitä, että päiväkirjan kirjallisuus- ja kulttuurisivun reuna alkoi olla ihan täynnä aika irralliseksi jääneitä adjektiiveja. Otin vähän mallia isältäni, joka on iät ja ajat kirjoittanut kirjoista ja teatterista.

Tunnustan, että bloggaaminen on minulle huutelemista avaruuteen tilanteessa, jossa ei ole aikuista kumppania ajatusten jakamiseen. Jos olisi, en ehkä kirjoittaisi. Ilahduttaa kovasti, kun huomaan, että joku lukee. Viime viikolla ilmoittautui yksi lukija - terveisiä sinulle, Tittamari!

maanantai 17. marraskuuta 2008

Yhteisöllisyyslaboratorio

Upouuden talomme ensimmäisessä kerroksessa on kerhohuone, aika tilavakin. Siinä on iso parveke ja keittiönurkkaus. Jo ennen kuin muutimme taloon, asukkaiden kokouksessa ehdotin, että veisin sinne ylimääräiseksi jääneen pöydän ja viisi tuolia. Aluksi huone oli lukossa, eikä kenelläkään ollut siihen avainta. Nyt sen lukko on sarjoitettu niin, että kaikki pääsevät sinne, mutta siellä ei ole koskaan kukaan eikä siellä tapahdu mitään. Puoli vuotta täällä nyt on asuttu.

Toissa viikolla kuitenkin tapasin yhdessä koulun vanhempainkokouksessa yläkerran Eijan, jolla on lapsi samassa koulussa kuin omat lapseni. Ensiksikin kävi ilmi, että hänen pikkuserkkunsa on ollut naimisissa minun serkkuni kanssa, ja olemme ilmeisesti olleet kauan sitten samoissa häissä. Hän myös muisti isoäitini. Terveisiä Miehikkälään ja Virolahdelle. Kun siinä juttusille ryhdyttiin, hän kertoi olevansa töissä Marttaliitossa ja kun työnantaja pitäisi suotavana, että hän itsekin kuuluisi Martta-yhdistykseen, hän loihe ehdottamaan, että mitäpä jos perustettaisiin ihan oma yhdistys. Kauaakos minua tarvitsi sellaiseen yllyttää. Toinenkin idea hänellä oli: entäpä jos järjestettäisiin talon lapsille pienet joulujuhlat siellä käyttämättömässä kerhohuoneessa. No tietenkin. Istuttiin iltaa seuraavalla viikolla ja suunniteltiin.

Minä panin sitten sähköpostia talon asukkaille, jossa kerroin joulujuhlista. Vihjaisin siinä, että toki olisi tarkoitus, että aikuisetkin tulisivat mukaan glögiä juomaan, vaikkei olisi lapsiakaan, jotta kaikki voitaisiin tutustua toisiimme vähän paremmin. Samalla voitaisiin miettiä, mitä järkevää ja mukavaa käyttöä kerhohuoneelle keksittäisiin.

Tästä lähti liikkeelle hieno lumipalloefekti. Me suomalaiset toisiamme hiljaisuudella kunnioittavat kerrostaloasujat tulimme ulos luukuistamme. Moni ilmoittautui heti mukaan värkkäämään niitä joulujuhlia. Yksi naapuri ehdotti, että mitä jos hankittaisiin sinne kunnon televisio ja DVD-laitteet, jotta voitaisiin pitää yhteisiä elokuvailtoja. Iso sohvakin pitäisi tätä varten olla. Toinen haluaisi rakentaa pienoisrautatietä ja lupasi ottaa mukaan kaikki talon kiinnostuneet lapset (toisin sanoen vaimo ei huoli sitä häkkyrää omaan olohuoneeseen), on ehdoteltu pientä kirjastoa ja aikakauslehtien kierrätyspistettä.

Olen innoissani ja odotan kovasti niitä joulujuhlia. Saapa nähdä mitä kaikkea kivaa keksitään ja kuinka se fiksusti organisoidaan. Tämä kaikki on minulle myös tutkimusta yhteisöelämän ja -toiminnan mahdollisuuksista kerrostalossa ja siten valmistautumista oman yhteisöllisen kerrostalon suunnitteluun ja rakentamiseen. Siitä voit lukea lisää osoitteessa www.hemistan.fi

lauantai 1. marraskuuta 2008

Lakkasin lakkaamasta

Parvekkeellani on jo muutaman kuukauden ajan leijunut ihana saunan tuoksu, joka lähtee lämpökäsitellystä puusta rakennetusta laudoituksesta. Uuden olohuoneeni harjattu, öljykäsitelty lehtikuusilattia saa vierailijat riisumaan sukkansa, sen päällä kun on ihan pakko saada kävellä paljain jaloin. Nautin näistä lattioista joka päivä valtavasti. Upeita luonnontuotteita, joiden käsittelyyn ei ole käytetty mitään myrkkyjä.

Tähänastinen kokemukseni rakentamisesta ja remontoimisesta on vakuuttanut minut siitä, että kodissa ei oikeastaan ole kohdetta, jonka puupinta pitäisi lakata. Lakka tappaa puun. Lakattu lattia on aluksi hieno ja sitä voisi myös luulla helppohoitoiseksi. Sitä se ei suinkaan ole. Tokihan lattialuuttu luistaa mukavasti kiiltävällä pinnalla, mutta kun siihen ajan oloon tulee naarmuja, ei ole muuta keinoa kuin hioa ja lakata koko lattia. Öljytty tai vahattu puu on yhtä helppo puhdistaa, vaikkei olekaan kiiltävä, mutta jos siihen tulee naarmuja, ne saa hoidettua pois paikallisin toimin ja omatoimisesti. Hyvä keino on laittaa märkä rätti naarmun kohdalle, jolloin kimmoisuutensa säilyttänyt puukudos turpoaa takaisin. Kovalla kulutuksella olevat alueet voi itse öljytä tukevammin uudelleen.

Samasta syystä lakatut huonekalut ovat myös huono idea. Lakka ei mitenkään paranna kalusteiden kestävyyttä. Minulla on muun muassa parisataa vuotta vanhoista kirkon lattialankuista tehty ruokapöytä, jota käsitellään antiikkivahalla. Kestää rajua perhekulutusta oikein hyvin. Olen kokeillut erilaisia vahoja eri pintoihin ja ehdoton suosikkini on mehiläisvahapohjainen aine, josta syntyy silkinhohtoinen pinta ja hurmaava tuoksu. Osmocolorin Top Oil on loistoaine keittiön tasoille.

Tuo parvekkeella oleva lämpökäsitelty, tai kuten perheessäni puhutaan, paistettu puu, on aivan mainiota ainetta. Hyvästi ikuisesti kaikki kauheat painekyllästetyt myrkkypuut! Se tuoksuu todella hyvältä, näyttää kauniilta (sellainen syvä ruskea sävy, joka syveni vielä pellavaöljy-pigmenttikäsittelyllä) ja näyttää kestävän lupauksen mukaisesti kosteitakin oloja (parvekkeellani on kolo, josta sataa sisään). Saamieni tietojen mukaan tämä on savolaisukkojen innovaatio. Hyvä savolaisukot!

Lisää samantapaisia innovaatiota tarvitaan suomalaisen metsäsektorin pelastamiseksi. Nythän on käynyt ilmeiseksi, ettei sillä enää pärjätä, että kaadetaan tukkeja tuuttiin ja toisesta päästä tulee sellumössöä. On siirryttävä jalostetumpiin, monipuolisempiin käyttötapoihin ja tuotteisiin. Pari viikkoa sitten ihastelin Kinahmin rinteillä kasvavia lehtikuusia. Oman parkettini raaka-aine on varmaan yhä peräisin jostain muualta, mutta jospa tulevaisuudessa tällaiset puut saataisiinkin suomalaisista metsistä.

Tämä kaikki edellyttää kulttuurimuutosta. Olen joskus salaa vähän hämmästellyt sitä, miten vähän suomalaiset - Euroopan metsävaltaisimman maan asukkaat - arvostavat puuta juuri rakennus- ja sisustusmateriaalina. Jopa metsän keskellä, metsästä osin toimeentulonsakin saavat ihmiset iskevät kotiensa lattiaan laminaattia ja lastulevy rulettaa. Jos halutaan jotain hienompaa, niin se on sitten tammiparketti - varmasti ulkomaalainen tuote. Kyse ei aina edes ole rahasta - elektroniikkaan ja etelänmatkoihin sitä näyttää riittävän - vaan ihan ilmeisestä kotimaisen puun arvostuksen puutteesta.

Minusta laatu on nimenomaan laadukkaita materiaaleja. Omassa kodissani olen päässyt jonkin verran toteuttamaan tätä ajatusta, mutta en vielä tyydy tähän. Vaikka minulla oli mahdollisuus vaikuttaa upouuden asunnon ratkaisuihin, en tajunnut, mihin kaikkeen olisi pitänyt kiinnittää huomiota. Esimerkiksi asunnon sisäpuoliset ovet ja kaapit ovat standardituotteita ja ihan kamalia. Kaksi jotain vähän elmukelmua paksumpaa muovikappaletta joiden välissä on jotain vaahtoa. Yäk!

Kunhan sen seuraavan talon rakennan, niin olen viisaampi. Olkoon vaikka kuinka yksinkertaista, mutta kunnon materiaaleista, koska ne kestävät aikaa. En halua asua postmodernissa pahvilaatikossa, jossa kaikki näyttää hyvältä, muttei kestä juuri mitään. Suomalainen puu kunniaan! Eikä sitä saa lakalla tappaa!