tiistai 30. joulukuuta 2008

Taiteen, terapian ja vaikka minkä arvoista sekä vähän F&A:stakin

Vietin joulua paitsi hulvattoman hauskassa, myös erinomaisen älykkäässä ja kulturellissa seurassa. Kun oli ensin syöty kinkut ja muut herkut, laulettu kurkut kipeiksi joululauluja ja jaettu ylettömästi fiksuja, hauskoja ja sydämellisiä lahjoja, siinä konjakin juonnin lomassa käytiin viisaita keskusteluja.

Seurueemme teatteriohjaaja ja ohjaamista myös teatterikorkeakoulussa opettava huokaisi sitä, että joskus häntä ihmetyttää, että mikä mieli on tehdä teatteria tässä mielettömässä, itsetuhoisessa maailmassa ja miksi Teatterikorkeakoulussa ei koskaan puhuta tästä. Minä heti loihe selittämään, miksi minusta teatteri on arvokasta: paitsi että se joskus rentouttaa ja tuo viatonta iloa ihmisille, se toisinaan auttaa ymmärtämään kaoottista maailmaa ja sen kautta toimimaan siinä viisaasti. Ohjaaja totesi, että näin kirkkaasti asiaa ei koskaan korkeakoulussa sanoiteta. Aatteellisuus, sitoutuneisuus on vaarallista. Jos sellaiseen heittäytyy, saa pian älyttömän leiman. Turvallisempaa on halveksia kaikkea ja asettua siten ikään kuin kaiken yläpuolelle.

Minä olen puolestani viime aikoina kovasti ihmetellyt terapian arvoja. Olen vastikään käynyt kolmivuotisen ryhmäanalyyttisen draamaryhmän, joka oli hieno ja varmaankin kannattava kokemus, mutta näin jälkeenpäin olen kyllä ajatellut, että olisi ollut todella paikallaan puhua auki ja sopia ryhmän yhteiset arvot. Terapian tavoitteena kai noin yleensä ottaen on tukea ihmisten kasvu kypsään, vastuulliseen ja viisaaseen aikuisuuteen, mutta mitä se sellainen on? Jos ei ole yhteisiä arvoja, voiko olla yhteistä hyvää? Minusta ei oikein voi. Toki on selvää, että vaikka ollaan terapiaryhmässä, jokainen kulkee omaa polkuaan. Mutta silti.

Ainakin jos minä vielä joskus elämässäni tukeudun terapiaan, käyn ensiksi terapeutin kanssa arvokeskustelun. Äskettäin kävi ilmi, että HUS:issa on töissä psykiatri, joka on saanut tuomion lapsipornosta. Hänet on nyt siirretty tehtäviin, jossa hän ei joudu tekemisiin lasten kanssa. Hyvä niin, mutta en minäkään halua koskaan joutua tekemisiin hänen kanssaan. Ei ole kauaa siitä, kun lukaisin kunnianarvoisan psykiatrian professori Martti Paloheimon kirjan. Kirjan keskeinen ajatus oli, että naisten on vapauduttava harrastamaan seksiä kenen kanssa tahansa, koska tahansa, ilman minkäänlaisia estoja. Vaikkapa aamiaista hotellihuoneeseen tuovan piccolon kanssa. Tämä viisas elämänohje tuli annetuksi professorin arvovallalla. Kirja oli niin kauhea, että poltin sen juhannuskokossa, jossa se ei vahingossakaan osuisi kenenkään perheenjäsenen käsiin.

Keskustelu laajeni tästä kulttuurin arvoihin. Sanotaan, että Suomi on muuttumassa moniarvoiseksi yhteiskunnaksi. Kun tarkemmin tätä tutkitaan, niin mitähän se tarkoittaa? Voiko yhteiskunnassa vallita samanaikaisesti keskenään ristiriitaisia arvoja? Ovatko kaikki arvot yhtä hyviä?

Minusta eivät. Katson, että ihmiset ovat keskenään tasa-arvoisia, mutta kulttuurit ja arvot eivät ole. Esimerkiksi kaikki sellaiset kulttuurit, jotka eivät anna naisille täysiä ihmisoikeuksia, -vapauksia ja mahdollisuuksia, ovat vähemmän arvokkaita kuin tämä pohjoismainen sukupuolten syvään tasa-arvoon tähtäävä kulttuuri ja yhteiskuntapolitiikka. Samoin kaikki sellaiset kulttuurit ja arvojärjestelmät, jotka eivät kunnioita lasten lapsuutta tai vanhusten vanhuutta, ovat vähemmän arvokkaita. Ei sellaisten kukkien pidä antaa kukkia. Todella monikulttuurisessa naapurustossa elävänä huomaan, että nämä asiat herättävät meissä suomalaisissa hämmennystä. Nostamme helposti kädet ylös ja ajattelemme kaikenlaisista juuri maahanmuuttajanaisten asemaa heikentävistä asioista, että no se kuuluu heidän kulttuuriinsa ja katsomme mykkinä vierestä.

Asia on tietysti paljon mutkikkaampi. Ei kulttuureja ja arvojärjestelmiä pidä ottaa klöntteinä. Monissa vanhoillisemmissa kulttuureissa kuin omassamme on paljon hyvää. Ja omassamme paljon tyhmää ja pahaa. On esimerkiksi hienoa, että somaliperheet pitävät huolta toisistaan. Siitä pitäisi meidänkin ottaa oppia. Ja taas me suomalaiset: en esimerkiksi tajua, miten täällä hyväksytään julkinen humala. Minusta se on aina häpeällistä ja tyhmää. Raaka väkivalta ja perheiden henkinen autius, mykkäkoulut ja välinpitämättömyys on ihmeen hyväksyttyä. Hyväksyttyä on myös lasten jättäminen yksin kotiin oman onnensa, internetin ja television varaan ja kasvattamattomuus.

Ratkaisu tähän moniarvoisuusongelmaan on nähdäkseni koulutus, joka antaa perspektiiviä nähdä, kyseenalaistaa ja arvioida, mikä missäkin kulttuurissa on hyvästä, mikä pahasta, ja sen mukaan hyväksyä ja hylätä.

Mutta jotta kaikilla olisi tasa-arvoinen mahdollisuus elää täysipainoisesti ja tehdä omat valintansa ja siten kukoistaa, täytyy olla jokin yhteinen ihmisyyden arvopohja. Sellaisena voisi toimia vaikka YK:n ihmisoikeuksien julistus sekä lasten oikeuksien sopimus, jonka sentään melkein kaikki maailman valtiot ovat allekirjoittaneet (paitsi Somalia ja USA). Tästä voitaisiin lähteä, mutta pidemmälle ja syvemmälle konkretiaan voitaisiin mennä sekä kansallisesti että kansainvälisesti.

*

Jo monivuotisen jouluperinteeni mukaan katsoin Bergmanin Fannyn ja Alexanderin lahjoja paketoidessani. Tänä vuonna kiinnitin huomiota siihen, miten rajusti ja syvästi tunne-elämän kuviot vaihtelivat. Ehkä juuri se on onnellisen elämän lähtökohta - että niin voi tehdä. Että voi tuntea ja ilmaista niin monenlaista. Ekdahlin perheen koti oli kuin turvalinnake, jossa tähän oli mahdollisuus. Isoäiti suri saman minuutin aikana omaa vanhenemistaan ja nauroi nuoruuden muistoilleen. Alman mielestä miehen uusi valloitus oli herttainen, seuraavaksi hän antoi tytölle ympäri korvien, mutta toisaalta puki hänet miestään varten. Aika huikeaa. Piispanlinnassa sitten asiat olivat aina vain yhdellä tavalla: synkästi. Piispa itse tunnusti, että hänellä on vain yksi rooli, joka on palanut kiinni hänen lihaansa.

Elämä on ristiriitaista, ja onnellisesti elävät ne, jotka voivat kokea ja ilmaista kaiken, mikä siitä kumpuaa.

Kaukaa haettua ehkä, mutta tuli mieleen Bachin Matteus-passio. Sen värit ovat ihan toiset, mutta sisäinen dramaturgia sama. Tuskan virrassa, keskellä sykkivää, vuotavaa avohaavaa, kamppailua elämästä ja kuolemasta, kimaltelee ihmeellisen kauniita, korkeuteen asti hohtavia timantteja. Ekdahlin perheen perusvire oli onni, jonka keskeltä pudottiin tuon tuosta syöveriin. Tällainen ristiriitaisuus lienee suuren taiteen tunnusmerkki.

3 kommenttia:

Syömäri Jantunen kirjoitti...

Joku kun tekisi tuosta vielä aloitteen, että psykiatrien arvot julkisiksi, niin minä olisin ensimmäinen kirjoittamaan nimeni alle. Tuntuu järjettömältä, että ihmisen mieltä saa sorkkia kuka tahansa (vaikka lapsipornosta rankaistu) kunhan vaan on virallinen pätevyys, eli iso kasa teoriaa luettuna..

Minäkin ajattelen, että joku yhteiskuntamalli on parempi kuin joku toinen, mutta silti, eikö juuri tämä ajatus synnytä sen iänikuisen vihollisuuden eri kansojen ja kulttuurien välille?

Sillä vaikka meistä ilmanmuuta tuntuukin, että esimerkiksi naisten ja miesten välinen tasa-arvo on yksi niitä kukkia, joita kaikkialla maailmassa tulisi kukkia, niin mitä jos joku avaruudesta kaiken näkevä osaisikin sanoa, että ihmiskunnan kokonaisonnellisuuden tila on suurempi, jos toinen sukupuoli saa hallita ja toinen alistuu hallittavaksi?

Salla Korpela kirjoitti...

Katson, että kaikilla kulttureilla on koko ajan kasvamisen ja kehittymisen velvollisuus. Ja kun asiaan asennoidutaan niin, ei siitä seuraa vihollisuuksia, vaan uteliaisuutta. Miten nuo tämän asian hoitavat? Olisiko siitä jotain oppimista. Paras argumentti voittaa. Mutta myönnetään, tämä on iso ja mutkikas juttu.

En oikein tajua tuota avaruusargumenttia, miten joku voisi ulkopuolelta määritellä toisten onnea?

Kasvun haasteelta ei välty kukaan, vaikka se kipeää tekee.

Tristan kirjoitti...

Ihmeellistä :) Löysin tänne sattumalta googlatessani aivan muuta. Netissä julkaistaan kaikenlaista, mutta se myös mahdollistaa arvokkaita ja syvällisiä näkemyksiä. Tosin mielestäni teatterin yksi merkitys on myös maailman peilaaminen itsetuhoisuudesta huolimatta tai juuri siksi, kuten vaikkapa Artaud, Beckett tai Genet, inquieto.

Arvostuskysymyksiä sinänsä, mutta itse pidän oopperaa pikemminkin ajattomana tunteiden tulkintana ja vivace. Bayreuth oli elämys, mutta mielestäni ilmaisumuotonoa teatteri toimii paremmin ihmismielen ajankohtaisena tulkkina.

Kirjoitat paljon tarkkoja havaintoja arvojen katoamisesta. Harva uskaltaa nykyään kirjoittaa arvoista omalla nimellään.

Mutta oletko miettinyt, miten omaksumamme kulttuuriset muodot näyttäytyvät maissa, joita avustamme? Olen tehnyt pitkään töitä tällä sektorilla, ja voin sanoa, että kirjo on laaja.

Kaikkea ei voi kommentoida kerralla, ettei mene monologiksi, koska tämä on sinun blogisi :) Kiitos kirjoituksistasi :)

Tristan